Siionin Viisaiden Pöytäkirjojen protokolla 2 antaa kolme ismiä, jotka Viisaiden tiedemiehet ovat tarkoituksella järjestäneet ohjaamaan ihmisten ajattelua haitalliseen suuntaan: darwinismi, marxismi ja nietzscheismi.
Marxismin ja nietzscheismin ymmärtää, mutta entä darwinismi? Mitä vikaa evoluutioteoriassa muka on?
Ei ole vaikea ymmärtää mikä tässä on taustalla. Perustelimme jo käsityksen, että Siionin Viisaiden Pöytäkirjat laadittiin 1890-luvun teosofi-martinisti -piireissä, siis niissä piireissä, jotka myöhemmin tunnettiin synarkiana ja jotka auttoivat fasistit ja natsit valtaan.
Ennen Pariisin vuoden 1871 kommuunia vallankumouksellinen vapaamuurarius oli edustanut sosialistisia ja kommunistisia ajatuksia. 1890-luvulla vallankumouksellinen misraimin ja memfisin vapaamuurarius uudistettiin misraim-memfis -riitiksi. Tässä uudelleenjärjestelyssä oli mukana martinisteja ja teosofeja. He varoittivat Venäjän tsaaria juutalaisista ja kommunisteista. Pöytäkirjojen listan Marx selittyy tällä historialla. Nietscheismi voidaan myös selittää: Zarathustran ajatuksilla oli merkittävä sija aiemmassa vapaamuurariudessa, minkä osoittaa Mozartin Taikahuilun Saraste-hahmo. Nietzschen Also Sprachte Zarathustra kuuluu tähän ajattelumaailmaan, vaikka Nietzsche ei itse ollut muurari. 1890-luvulla nietzscheismi vaikutti saksalaisessa völkish-liikkeessä ja näkyy siitä heijastumia teosofistienkin kirjoitukissa.
Entä darwinismi? Darwinismin ajoivat läpi vapaamuurarit 1800-luvun loppupuoliskolla. Darwinismin perusajatukset palautuvat Charles Darwinin isoisään, vapaamuurari Erasmus Darwiniin, mutta jotain hämärää tässä on. Vapaamuurarit uskoivat Jumalaan, Suureen Arkkitehtiin. Vallankumoukselliset misraim-vapaamuurarit olivat kabbalisteja ja uskoivat messiaaniseen aikakausioppiin. Miksi nämä tahot halusivat ihmisten uskovan darwinismiin, jossa luomakunta selitetään ilman Jumalan luomistyötä ja ihminen ei ole jumalainen luomus vaan apinoista kehittynyt eläin?
Onko darwinismissa jotain vikaa?
Kysymys on varsin ajankohtainen, koska USA:ssa on kreationisteja ja ajatus on levinnyt sieltä laajemmallekin. Tieteen edustajiksi itsensä lukevat kokevat kreationismin uhkana ja ovat usein nousseet puolustamaan heidän mielestään Darwinin täysin tieteellistä kehitysoppia, mutta ovatko hekään ajatelleet asiaa riittävän perusteellisesti?
Darwinismi on nykyisen evoluutioteorian perusta, mutta evoluutioteoria ei enää ole alkuperäistä darwinismia. Darwinismi on se varhainen muoto evoluutioteoriasta, joka löytyy Charles Darwinin vuonna 1859 julkaisemasta kirjasta Lajien synty. On selvää, että teoriaan on ehditty tehdä paljon parannuksia vuodesta 1859 nykyaikaan mentäessä.
Yksi Lajien synnyn keskeinen ajatus on, että lajit ovat kehittyneet aiemmista lajeista sen sijaan, että Jumala olisi luonut jokaisen lajin erikseen eivätkä lajit muutu uusiksi lajeiksi. Tämä ajatus näyttää edelleen oikealta. Sitä tukevat sekä fossiilit että DNA ja muut biokemialliset todisteet.
Toinen Lajien synnyn keskeinen ajatus on luonnonvalinta: Jokainen populaatio kasvaa geometrisesti ja saavuttaa nopeasti ympäristön salliman ylärajan. Sen jälkeen populaatio säilyy ylärajan alapuolella vain sillä, että kaikkien yksilöiden jälkeläiset eivät jää eloon. Luonnonvalinta karsii heikot ja jättää vain parhaimmat lisääntymään. Valinta antaa kehitykselle suunnan huonommasta parempaan. Tämä on hyvin looginen periaate. Luonnonvalinta johtaa hyödyllisten geenien yleistymiseen ja siitä on useita esimerkkejä, kuten malarialta suojaavan ja sirppisoluanemiaa aiheuttavan geenin yleisyys malaria-alueen afrikkalaisilla. Luonnonvalintaa ei voi kiistää.
Lajien synnyn heikoin lenkki on sen antama selitys lajien synnylle. Darwinismissa uusien lajien ajatellaan syntyneen siten, että eri osapopulaatiot erikoistuivat erilaiseen ympäristöön. Ensin osapopulaatiot kehityivät pienin muutoksin eri roduiksi, sitten rotut kehittyivät pienin muutoksi eri lajeiksi. Tässä kohdin darwinismi voi olla väärässä. Voisi ajatella, että luonnonvalinnalla on rooli olemassaolevien lajien sopeutumisessa ympäristöönsä, mutta uudet lajit syntyvät toisella mekanismilla: osapopulaatio joutuu luonnonesteiden vuoksi pitkäksi ajaksi eristykseen ja sen perimän muuttuu satunnaisten mutaatioiden kautta niin paljon, että populaatiosta tulee uusi laji. Muutoksen syy voi olla luonnonvalinta, jokin muu valinta, vain pullonkaulaefektit ja geneettinen ajelehtiminen, tai jotain muuta.
Jos Lajien synnyn darwinismissa on jotain vikaa, niin se on juuri lajien synnyn selityksessä. Darwin ei ollut ainakaan täysin ratkaissut lajien synnyn ongelmaa, vaikka kirjan nimi niin antaa olettaa.
Charles Darwin perusti teoriansa paljolti kasvien ja eläinten jalostukseen ja vertasi siinä tapautuvaa valintaa luonnonvalintaa. Jalostuksessa vanhempien geenit kombinoituvat jälkeläisissä, jalostaja valitsee yksilöt, joilla on toivottavia ominaisuuksia. Darwin tunsi myös eri lajien risteyttämisen. Hän mainitsee kasvikunnasta esimerkkejä, joissa lajien risteymät ovat hedelmällisiä. Eläinten osalta hän myöntää, että yhtään varmaa tapausta täysin hedelmällisistä risteymistä ei siihen aikaan tunnettu, mutta hän uskoi eri koirarotujen syntyneen eri koiraeläinten risteymän tuloksena.
Kumpikaan mekanismi ei ole selitys lajien syntyyn. Geenejä kombinoimalla ja valinnalla saadaan uusia rotuja mutta ei uusia lajeja. Uuden lajin syntyyn tarvitaan muutoksia DNA-ketjuun, mutaatioita. Lajien risteymiä on tapahtunut. Darwin oli osin oikeassa koirankin suhteen. Joskin koiran kaikki esi-isät ovat susia eivätkä susia, kojootteja, skaaleja ja muita koiraeläimiä, kuten Darwin uskoi, eräissä koiraroduissa on useamman susilajin geenejä. Suomen pystykorva on yksi näitä lajeja, sillä on sukupuuttoon kuolleen siperialaisen suden geenejä. Silti lajien väliset risteymät yleensä ovat joko kokonaan tai osin hedelmättömiä ja tällä mekanismilla on vain vähän merkitystä uusien lajien synnyssä. Koirien tapauksessa se on johtanut uusiin koirarotuihin. Ihminenkin on risteytynyt neanderthalensin, denisovanin ja afrikkalaisen varhaisen ihmisen kanssa. Sekään ei ole johtanut uusiin lajeihin vaan vain hieman vaikuttanut ihmisrotuihin. Syykin on selvä: toisen lajin DNA:ta saa jäädä geeneihin vain muutama prosentti, muuten hedelmällisyys kärsii liikaa. Lajeja risteyttämällä ei saa uusia lajeja, vain rotuja.
Darwinismia on jouduttu korjaamaan. Vähimmillään evoluutioteorian täytyy sisältää luonnonvalinnan ja geenien kombinaation lisäksi mutaatiot. Satunnaisia mutaatioita tapahtuu koko ajan. Olettaen, että kunkin geenin mutaationopeus säilyy samana, mutaatioita laskemalla voidaan arvioida milloin joku rotu tai laji on syntynyt. Tällaisia laskelmia tehdään ja tulokset usein sopivat siihen hypoteesiin, että mutaationopeus pysyisi samana, mutta eivät aina.
Esimerkkinä voi ottaa ihmisen, koska ihmisen geenit on kokonaan kartoitettu. Ihmisen ja simpanssin geneettinen ero on 1.2%. Ihmisen ja neanderthalin ihmisen DNA:ssa on eroa 0.5%. Simpanssi ja ihminen erosivat kuusi miljoonaa vuotta sitten. Vakiomutaationopeudella ihminen olisi eronnut neanderthalin ihmisestä 2.5 miljoonaa vuotta sitten, mutta nämä lajit erosivat vain 0.5 miljoonaa vuotta sitten. Miten tämän voisi selittää? Lajin mutaationopeus ei ensinnäkään ole vakio vaan se riippuu ainakin populaation koosta. Suurissa populaatioissa tapahtuu enemmän mutaatioita ja luonnonvalinta voi yleistää mutatoidut geenit.
Geneettisiä eroja mittaamalla ei saada tarkasti lajien eroamisaikaa.
Erityisesti ei voida sulkea pois sitä mahdollisuutta, että uuden lajin syntyvaiheessa mutaationopeus olisi ollut tavallista suurempi, mikä tarkoittaisi jotain muuta mekanismia kuin satunnaisia mutaatioita. Sellaisia mekanismeja voi olla eikä niihin tarvitse liittyä mitään yliluonnollista: esimerkiksi voisi käydä siten, että ympäriston muuttuessa epäsuotuisaksi ne solun mekanismit, jotka suojaavat DNA:ta muuttumiselta, tekevät enemmän virheitä. Silloin ympäristön muutos lisäisi mutaationopeutta.
Ehdotetun mekanismin tueksi voi mainita, että ashkenazijuutalaisten geeneissä näyttää tapahtuneen viimeisen 800 vuoden aikana enemmän mutaatioita kuin muiden eurooppalaisten kansojen geeneissä. Jos ympäristön muutos heikentää DNA:n korjausmekanismeja ja johtaa mutaationopeuden kasvuun, ilmiö selittyy sillä että juutalaiset muuttivat usein uusille alueille.
Lajien synnyn hybrideitä käsittelevässä kappaleessa Darwin mainitsee, että jos laji siirretään uuteen ympäristöön, se alkaa tuottaa toisistaa eroavia jälkeläisiä. Darwin ei selitä tätä ilmiötä. Se voisi johtua yllä esitetystä syystä tai vaikkapa ohjaavien geenien toiminnasta. Kehitysteoria ei ole vielä valmis.
Edellä kuvailtu korjattu darwinismi, hitaan evoluution malli, on teoriatasolla täysin toimiva. Se voisi olla lajien synnyn tärkein mekanismi, mutta se ei täysin vastaa fossiilidataa.
Charles Darwinin tiesi hyvin, että fossiilidatassa nähdään massasukupuuttoja ja uusien lajien ilmaantumista lähes samanaikaisesti. Vallitseva kehitysteoria Darwin aikana oli Cuvierin katastrofiteoria, fossiilidatan pohjalta muotoiltu: elämä oli tuhoutunut monta kertaa ja tuhon jälkeen Jumala oli luonut uudet lajit. Darwin selitti, että fossiileissa nähtävät nopeat kehitysjaksot vastasivat uusien kehittyneempien lajien nopeaa yleistymistä niiden korvatessa aiemmat lajit, mutta uudet lajit olivat kehittyneet luonnonvalinnalla pitkän ajan kuluessa. Hän myös totesi, että fossiilidatassa nähtävät nopeat muutokset eivät todellisuudessa olleet niin nopeita ja nopea muutos on paljolti illuusio, joka johtui siitä, että fossiileja oli löydetty vain vähän. Darwin ei uskonut megakatastrofeilla olevan merkitystä. Hän väitti, että lajit muuttuivat hitaasti luonnonvalinnan vaikutuksesta.
Darwinin aikojen jälkeen fossiileja on löydetty paljon enemmän ja tiedetään, että nopea muutos ei ole illuusio: paleohistoriassa nähdään useita katastrofeja ja massasukupuuttoja, joiden jälkeen eläimistö on muuttunut nopeasti. Tämä evoluutioteorian muoto on nykyään nimetty hetkittäisen evoluution teoriaksi. Sen mukaan kehityksessä on nopeita jaksoja, jolloin ilmaantuu paljon uusia lajeja varsin lyhyessä ajassa. Näitä nopeita jaksoja seuraa paljon pidempiä hitaan kehityksen kausia, jolloin lajit muuttuvat vain vähän.
Charles Darwin ei varoittanut aikakauden lopun katastrofeista, vaikka fossiilien mukaan evoluutio tapahtuu katastrofien kautta. Karl Marx ei varoittanut bolshevismin terrorista ja diktatuurista, vaikka muuten kommunismi ei voinut korvata aiempaa yhteiskuntajärjestystä. Friedrick Nietzsche ei varoittanut yli-ihmisopin seurauksista, vaikka mihin muuhun se olisi voinut johtaa kuin muiden kansojen alistamiseen. Ehkä tässä nähdään mitä Pöytäkirjojen kirjoittajat tarkoittivat protokollassa 2. Ismeissä kerrotaan vain puolitotuus, myydään hyvin vaarallinen ajatus kauniissa pakkauksessa.
Hetkittäinen evoluutio ei välttämättä vaadi uusia evoluution mekanismeja perimän tasolla. Perimän muutokset voivat olla tapahtuneet hitaasti ja vakionopeudella. Nopea eläimistön muutos voidaan selittää uusien lajien leviämisenä megakatastrofin jälkeen, kuten Charles Darwin kirjassaan kirjoitti.
Ei välttämättä vaadi…
Todellisuudessa katastrofien kautta tapahtuva evoluutio tarkoittaa olennaista muutosta Darwinin luonnonvalinnan toimintaympäristöön ja vaatii sitä kautta muutoksia koko teoriaan. Darwin ei hylännyt megakatastrofeja selitysmallina ilman hyvää syytä. Katastrofin jälkeen maa on tyhjentynyt kilpailijoista ja kilpailun taso on matala. Luonnonvalinta on kilpailumenetelmä, jossa elinkelpoisempi selviytyy ja heikompi tuhoutuu. Katastrofin jälkeen kilpailua ei juuri ole ja heikommatkin pääsevät jatkamaan sukuaan. Luonnonvalinta ei voi toimia tässä tilanteessa: luonnonvalinnassa maa on täyttynyt ja juuri siitä seuraa heikompien karsinta.
Darwinismin ongelma on siinä, että katastrofit ovat todellisia.
Luonnonvalinta ei voi olla evoluution päämekanismi nopean kehityksen kausina. Se tulee päämekanismiksi vasta hitaan kehityksen kaudella, jolloin maa on uudestaan täyttynyt ja kilpailu karsii heikommat. Hitaan kehityksen kaudella lajit hioutuvat paremmin ympäristöönsä sopeutuviksi ja jotkut lajit kuolevat sukupuuttoon, mutta kokonaan uusia lajeja ilmaantuu fossiililöydoksiin vain harvoin. Jossain tapauksissa uudet lajit voivat olla kehittyneet toisella alueella pitkän ajan kuluessa, kuten Darwin selitti, mutta eivät kaikissa tapauksissa: lähes kaikki pääjaksot ilmaantuivat fossiilikerrostumiin kambrikaudella suunnilleen yhtä aikaa. Ilmeisesti ne kehittyivät tänä aikana.
Luonnossa nähdään luonnonvalintaa ja sillä voidaan selittää suuri osa evoluutiosta. Luonnonvalinta selittää miksi gepardi ja antilooppi kehittyivät yhä nopeammiksi: lajit sopeutuvat elinympäristöönsä, mutta luonnonvalinta ei selitä uskottavalla tavalla kummankaan eläinlajin syntyä: Lajien synty ei selitä lajien syntyä.
Laji ei jakaannu useammaksi lajiksi sillä tavoin, että jotkut yksilöt erikoistuisivat tietyn tyyppiseen ruokaan. Gebardi ja leopardi ovat kehittyneet samasta kantamuodosta ja kumpikin on erikoistunut tiettyyn ruokaan, mutta ne eivät ole kehittyneet eri lajeiksi yhdellä alueella eläneestä kantamuodosta erikoistumalla tiettyyn ravintoon. Niin kauan kuin syntyneet alalajit eli rodut voivat risteytyä keskenään, ne myös tekevät niin. Risteymisen seurauksena alalajit eivät pääse kehittymään niin kauas toisistaan, että syntyisi eri lajit.
Luonnollinen mekanismi, joka synnyttää uusia lajeja, on populaation eristäminen muista lajikumppaneistaan. Jokainen muista lajikumppaneistaan eristetty populaatio kehittyy mutaatioiden kautta hitaasti omaan suuntaansa. Kun populaatiot ovat kehittyneet riittävän erilaisiksi, eri populaatioiden edustajat eivät enää voi tuottaa lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä keskenään, ne edustavat eri lajeja. Lajin synnyttävä mekanismi ei tässä tapauksessa ole luonnonvalinta vaan eristäminen.
Vain luonnonesteet voivat erottaa populaatiot riittävän pitkäksi aikaa: ihmisen kokoisella nisäkkäällä eri lajeiksi eriytyminen tällä mekanismilla kestää noin miljoonan vuoden ajan, ehkä hieman vähemmän. Nykyihminen saattoi risteytyä Neandertalin ihmisen kanssa ja saada lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä, joiden geenejä meillä vielä on. Nämä lajit elivät eri alueilla noin 500.000 vuotta. Luonnonesteitä luovat nopeasti luonnonkatastrofit ja hitaammin ilmaston muutokset.
Eristettyjen populaatioiden kehitys omaan suuntaansa voi olla luonnonvalinnan ohjaamaa kehitystä, tai se voi olla geneettistä ajelehtimista. Geneettinen ajelehtiminen on satunnaista, siinä ei ole mekanismia, joka valitsee paremman ja johtaa kehitykseen.
Darwinin peipot on tapaus, jossa geneettisen ajelehtimisen sijaan eristettyjen populaatioiden kehitystä selitetään johtuvaksi luonnonvalinnasta, mutta onko tämäkään näin? Samalla saarella elää monta samasta lajista kehittynyttä lintulajia. Kunkin lajin nokka on sopeutunut erilaiseen ruokavalioon. Kuinka tällainen tilanne on voinut syntyä? Laji ei ole voinut jakautua eri ravintoa käyttäviin alalajeihin samalla saarella, koska alalajit olisivat koko ajan risteytyneet. Siis alalajit ovat syntyneet ja kehittyneet eri lajeiksi eri saarilla. Jotkut linnut ovat myrskyssä ajautuneet saarelta toiselle. Jos saarelle muuttaneiden lintujen nokat olivat samanlaisia kuin saarella asuneiden, nämä lajit olisivat kilpailleet samasta ruoasta. Vain yksi laji olisi jäänyt saarelle. Siis saarelle muuttaneet linnut käyttivät jo eri ravintoa ja niillä oli erilainen nokka kuin saarella asuneilla. Miksi siis eri saarilla kehittyneet lajit päätyivät syömään erilaista ravintoa? Jos saarilla oli suunnilleen samanlainen kasvillisuus, niin samoja siemeniä löytyi joka saarelta. Eri siemeniin erikoistuminen oli silloin vain geneettistä ajelehtimista. Nokka muuttui luonnonvalinnan ansiosta, mutta lajien synty saattoi tässäkin tapauksessa johtua eristämisestä ja geneettisestä ajelehtimisesta.
Darwinin peippojen esimerkissä näkyy yleinen ilmiö: evoluutio hidastuu. Kun uusi lintulaji on syntynyt jollain saarella, sen edustajia on voinut lentää tai myrsky on voinut niitä heittää jollekin toiselle saariryhmän saarelle. Kyseessä on lajin muutto uudelle alueelle ja siitä seuraava kilpailu ja ehkä sopeutuminen eri ravintoon, mutta tätä ei jatku loputtomiin. Mikäli ympäristö ei muutu, lajit ovat jonkin ajan päästä levinneet kaikkialle, minne ne voivat levitä. Sen jälkeen kehityksen täytyy hidastua.
Darwin havaitsi myös toisen evoluutiomekanismin, seksuaalivalinnan, ja selitti sen avulla riikinkukon pyrstön ja ihmisen kehityksen. Ihmisen tapauksessa seksuaalivalinnan mekanismi näyttää aluksi hyvin uskottavalta. Naiset valitsevat menestyviä miehiä. Miehet valitsevat viehättäviä naisia. Siis älykkyys – menestymisen yksi syy – ja kauneus – viehättävyyden tärkein syy – kehittyvät ja lisäksi ne kehittyvät yhdessä. Tutkimus on kuitenkin osoittautunut, että ihmisen kehitys tapahtui pääosin pullonkaulaefekteillä ja geneettisellä ajelehtimisella, ei seksuaalivalinnalla. Vain Jared Diamond Kolmannessa simpassissa ilmoittaa kannattavansa Darwinin teoriaa ihmisten kehityksestä seksuaalivalinnan kautta.
Seksuaalivalinnan rajoite yleisenä evoluution mekanismina on siinä, että tässä mekanismissa eläimet tekevät arvoihin perustuvia valintoja: valitsevat kauneutta, älykkyyttä ym. Luonnossa on muutakin kauneutta, eikä sitä voi selittää tietoisella valinnalla. Valitsevatko mehiläiset kauniita kukkia? Valitsevatko värikkäät kotilot kauniita partnereita paritteluun? Kauneuden, älykkyyden ja muiden hyvin ominaisuuksien valitseminen vaatii tietoisuutta, mutta evoluution alussa eläimillä ei ollut tietoisuutta. Tämä mekamismi toimii vain korkealle kehittyneillä eläimillä. Luonnonkauneuden selitykseen tarvitaan yleisempi mekanismi, ja yleisempi mekanismi voisi selittää myös naiskauneuden: tietoisen valinnan sijaan elämässä nähtäisiin tiedoton pyrkimys johonkin suuntaan.
Luonnonvalinnan kilpailu selittää muutoksen jälkeistä nopeaa evoluutiovaihetta seuraavan hitaamman kehityksen vaiheen, jolloin uusia lajeja syntyy vain harvoin. Lajit sopeutuvat hitaasti ympäristöönsä yhä paremmin ja kuhunkin ekologiseen lokeroon jää vain yksi laji.
Uusi laji ei voi kehittyä alueella, jossa jo on sitä ekologista lokeroa hallitseva laji kahdesta syystä. Laji ei voi yhdellä alueella jakaantua kahdeksi erilliseksi populaatioksi: ilman luonnonesteitä populaatiot risteytyvät ja pysyvät samana populaationa. Toinen samalla alueella kehittynyt laji ei voi valloittaa toisen lajin ekologista lokeroa, koska se on kehittynyt toiseen ekologiseen lokeroon ja on huonommin sopeutunut uuteen lokeroon kuin lokeroa jo hallitseva laji. Näin ollen uusi laji, joka voi syrjäyttää tiettyä ekologista lokeroa vallitsevan lajin, on siirtynyt alueelle muualta. Uuden lajin on täytynyt kehittyä jossain luonnonesteiden takana. Esimerkiksi minkki syrjäyttää eurooppalaisen vesikon, mutta minkki on amerikkalainen laji, uustulokas Euroopassa.
Mikäli uusi, paremmin uuteen ympäristöönsä sopiva laji voi levitä alueelle, missä sitä ei ennen ollut, se leviää sieltä niin kauas kuin pääsee ja hävittää alueella alueella aiemmin samassa ekologisessa lokerossa eläneen lajin. Nopeimmin populaatiotaan kasvattava laji on paremmin sopeutunut ja jää jäljelle.
Lopulta ne uudet lajit, jotka voivat ylittää luonnonesteet, ovat jo ne ylittäneet. Uusia lajeja ei enää ilmaannu. Kussakin ekologisessa lokerossa on vain yksi laji. Kehitys hidastuu. Saaliin ja saalistajan välillä kilpailu jatkuu ja se kehittää kumpaakin paremmaksi johonkin rajaan saakka, mutta se ei luo uusia lajeja. Sen sijaan kilpailu voi hävittää olemassaolevia lajeja. Esimerkiksi gepardi on kehittynyt luonnonvalinnalla niin pitkälle, että sitä uhkaa sukupuutto: luonnonvalinta suosii tiettyjä geenejä ja gepardien geenistö on jo liian yhtenäinen.
Darwinin peippojen tapauksessa saarien lintukanta monipuolistui uusien lajien muuttaessa saarelle. Katastrofin tai ilmastonmuutoksen tapauksessa lopputulos ei ole näin onnekas. Katastrofi kestää vuosia tai kymmeniä vuosia. Ilmastonmuutos kestää ehkä satoja vuosia, mutta siinäkin voi olla vaiheita, jolloin jokin muuttoreitti avautuu ja muutos voi olla nopea. Luonnonesteiden poistuttua katastrofissa alueelle tunkeutuu uusia lajeja. Seuraa kilpailu, lopulta uudet valtalajit valloittavat ekologiset lokerot. Koko maapalloa ajatellen lajimäärä on supistunut kilpailun seurauksena ja evoluutio on hidastunut.
Taloudessa kilpailumekanismi vaikuttaa samalla tavalla. Jos suljetut markkinat avautuvat, seuraa luova tuho ja muualla kehitetyt paremmat tuoteet valloittavat markkinat. Parhaat ratkaisut tuhoavat huonommat. Kilpailu pakottaa selviytyneitä kehittämään tuotteitaan paremmaksi. Lopulta markkinaesteitä ei ole, kaikki markkinat laskien tuotemerkkien lukumäärä on olennaisesti kutistunut ja kehitysmahdollisuudet ovat heikentyneet.
Talouden analogia on olemassa myös sille havainnolle, että uusia lajeja voi syntyä vain jos esteet jakavat populaation osiin, jotka eivät voi risteytyä keskenään. Risteytymistä vastaa se, että kilpailu ohjaa tuotteita samankaltaisiksi ja yritykset fuusioituvat. Luonnonesteitä vastaa laboratorion suoja. Kilpailluille markkinoille voi tunkeutua vain kehittämällä uutta tuotetta laboratoriossa, koska aluksi uusi tuote on huonompi kuin markkinoita hallitseva tuote. Uusia tuotteita ei synny ilman kehitysrahaa. Ajan kuluessa uusien keksintöjen teko tulee vaikeammaksi ja vaatii yhä enemmän investointeja. Lopulta investointeja ei voi kustantaa tuotteesta saadulla voitolla. Tekniikassa tähän tilaan on jouduttu jo kauan sitten, mutta se on peitetty valtion rahoittamien yliopistojen budjetteihin. Tekniikan keksinnöt pohjautuvat perustieteisiin. Perustieteiden rahoitus ei tule markkinoilta. Jos se täytyisi sieltä saada, tekniikan kehitys olisi pysähtynyt kauan sitten. Puhdas kilpailu johtaa stagnaatioon tekniikassa aivan samalla mekanismilla kuin evoluutiossa.
Talouselämässä uskotaan, että kilpailu voi toimia loputtomiin eikä sen tarvitse hidastua kuten evoluutiossa käy. Tosiasiassa kehitystä täytyy koko ajan potkia eteenpäin, muuten se loppuu. Kaupan esteitä poistettiin EU:ssa, jotta kehitys ei pysäytyisi. Esteiden poistaminen kiihdyttää kehitystä jonkin aikaa, sitten kehitystä tulee taas potkia edeenpäin. Innovaatioita täytyy kannustaa, muuten niitä ei synny.
Yksi kehitystä eteenpäin potkiva ilmiö on luova tuho.Termillä tarkoitetaan suurta lamaa, joka tuhoaa markkinajohtajayritykset. Raunioille syntyy uutta. Talouselämässä ja tekniikassa uuden luovat kekseliäät ihmiset. Evoluutiossa ei ole aivan selvää mikä mekanismi luo uutta nopean kehityksen kausina.
Luova tuho oli vallitseva eläinlajien synnyn teoria ennen darwinismia. Cuvierin kehittämässä katastrofimallissa maailmankausi loppui katastrofiin ja sitä seurasi uusi luominen. Tässä mallissa uuden luo Jumala. Darwin etsi ratkaisua, jossa uutta luova mekanismi ei tarvitse oletusta jumalista, ja löysi sellaisen: luonnonvalinta. Luonnonvalinta, kilpailu, selittää kehityksen uskottavalla mekanismilla, joka ei tarvitse jumalia, mutta katastrofien kautta kulkeva evoluutio ei perustu luonnonvalintaan.
Katastrofia edeltävän ajan luonnonvalinta ei anna kehityksen suuntaa, koska ennen katastrofia lajit olivat sopeutuneet silloin vallitseviin oloihin ja nopeaan ympäristön muutokseen lajit eivät ehdi sopeutua. Kehitystä ohjaava valinta on karsinta muutoksen jälkeen. Kilpailumekanismi, darwinismin luonnonvalinta, on lajeja tuhoava mekanismi, ei uusia lajeja synnyttävä mekanismi.
Ehkä voisi ajatella, että nopein oppija pärjää parhaiten muuttuvissa oloissa, mutta krokotiili on säilynyt monessa katastrofissa eikä se ole nopea oppija. Luultavammin eloon jäätiin lähinnä sattumalta. Sattumien sarjan ei pitäisi johtaa kehitykseen vaan satunnaiskävelyyn, joka harhailee eikä päädy minnekään.