Teosofian päätyön, Helena Blavatskyn Salaisen opin toinen osa käsittelee juurirotuja, joista viimeinen oli arjalainen rotu. Käsite kääntyi Lanz von Liebenfeldsin käsissä opiksi arjaisesta herrarodusta. Salaisen opin ensimmäinen osa käsittelee salaisuuksia. Jos darwinismissa oli esoteerikkojen mielestä olennaisempi ongelma, sen pitäisi löytyä näistä salaisuuksista.
Ensimmäinen salaisuus on, että olisi olemassa salainen veljeskunta, joka olisi säilyttänyt opin tuhansien vuosien ajan. Sellaista veljeskuntaa tuskin on, mutta onko se kuitenkin: Avestassa Asho Zarathustra Spitama kertoo veljeskunnasta, evankeliumien mukaan Jeesuksen kehdon luo saapui kolme maagia ja essealaisilla oli veljeskunta. Reaalimaailman veljeskunta lienee vapaamuurarit ja sitä ennen oli käytännön kabbalistien salaseura Nistarim. Veljeskuntaperinne luultavasti katkesi, mutta esoteerinen tieto säilyi. Veljeskunta on olemassa tietyssä mielessä.
Toinen salaisuus on Substanssi-Prinsiippi -periaate. Sen mukaan olemassaoleva tulee substanssiksi maailmankaikkeudessa, mutta todellaolevassa se on prinsiippinä. Mitä tämä salaisuus sitten tarkoittaakin, se näyttää viittaavan siihen, että on todella olemassaolevaa, joka ei ole ainetta ja energiaa. Kolmas salaisuus on, että maailmankaikkeus on jaksollinen ilmentymä absoluuttisesta olemassaolevasta. Absoluutin peittää aina aineellisuuden huntu. Neljäs salaisuus on, että kaikki näkyvä on illuusiota, mayaa. Nämä salaisuudet voidaan ehkä yhdistää ajatukseen, että aine-energiamaailman ulkopuolella on jotain todella olevaa, pysyvää. Todella olevaa ei voi havaita, sen sijaan näemme periodisesti ilmaantuvan maailmankaikkeuden, joka todellisuudessa on illuusio.
Viides salaisuus on, että kaikki on jossain määrin tietoista ja kuudes salaisuus on Hermes Trismegusteksen periaate kuten ylhäällä, niin myös alhaalla, joka on myös astrologian pääväite.
Salaisuuksiin 2-4 löytyy hyvin vanhoja ja edelleen varsin järkeviä perusteluja.
Voidaan esittää klassinen kysymys: mistä kaikki on syntynyt. Jos hyväksytään väite, että olevainen ei voi syntyä olemattomasta, silloin täytyi olla olemassa jotain, josta näkyvä maailma syntyi. Näkyvässä maailmassa ihmiset syntyvät ja kuolevat, kaikki on väliaikaista, mikään ei ole ikuista, katoamatonta. Antiikissa ajateltiin, että todella olevan täytyy olla katoamatonta ja katoavainen ei ole todella olemassa vaan se on harhaa. Päätelmän voi konstruoida nykyaikana vaikkapa seuraavasti.
Näkyvällä maailmalla, aineen ja energian maailmalla, on alku, alkuräjähdys. Antiikin aikoina pääteltiin, että kaikella, jolla on alku, on myös loppu, sillä jos jokin on olemassa, se joko on olemassa loogisesta välttämättömyydestä, tai se on olemassa tiettyjen ehtojen vallitessa. Jos jokin on olemassa loogisesta välttämättömyydestä, se on aina ollut olemassa eikä sillä ole alkua. Jos jokin on olemassa tiettyjen ehtojen vallitessa, tarvitsee vain odottaa riittävän kauan ja ehdot lakkaavat olemasta voimassa melkein varmasti eli todennäköisyydellä sata. Sen jälkeen tämä jokin ei enää voi olla olemassa.
Onko tämä päätelmä oikein? Saattaa olla. Maailmankaikkeus alkoi nykytieteen mukaan alkuräjähdyksessä. Syy alkuräjähdykseen oli jokin häiriö Higgsin kentässä: kentän paikallinen lämpötila laski ja alkuaineet syntyivät. Joskus kaukaisessa tulevaisuudessa saattaa tapahtua jotain muuta ja maailmankaikkeus loppuu. Ehkä aine tiivistyy mustaan aukkoon, lämpötila nousee ja alkuaineet palautuvat Higgsin kentäksi.
Ehkä se ei ole näin. Puoliavoimella janalla on alku mutta ei loppua. Voisi ajatella, että maailmankaikkeus vain laajenee ilman loppua. Tätäkään kysymystä ei ole lopullisesti ratkaistu. Maapallon kohtalo on selvempi. Joko aurinko laajenee punaiseksi jättiläiseksi ja poltaa maan, tai aurinko pienee siniseksi kääpiöksi ja maapallo jäätyy. Lopputulos on sama. Maapallolla oli alku ja sillä on myös loppu. Toistaiseksi on varsin perusteltua sanoa, että millä on alku, sillä on myös loppi.
Jos aineella ja energialla on alku ja loppu eikä olevainen synny olemattomasta, niin täytyy olla jotain mistä se syntyi ja mihin se palaa. Klassinen väite, että on olemassa jotain muuta kuin näkyvä maailmankaikkeus, on edelleen varsin uskottava.
Kuinka voisi ollakaan muuten, ei ikuisissa kysymyksissä ole päästy juuri eteenpäin. Eivät ihmisten aivot ole mihinkään kehittyneet, pikemminkin ne ovat pienentyneet.
Katoamattomasta tosiolevasta on paha sanoa mitään. Voidaan ajatella käsitteitä, jotka tuntuvat olevan ajan ja avaruuden ulkopuolella, kuten vaikka kokonaisluvut, mutta ei ole varmaa ovatko nekään katoamattoman maailman käsitteitä. Keskiajan kabbalismissa ongelma ratkaisiin siten, että todella olevaa, Ain Sofia, ei voi kuvailla muuten kuin listaamalla mitä se ei ole. Se ei ole mitään mitä voi käsittein kuvailla.
Ei tästä ole päästy vieläkään sen pidemmällä. Vaikka sanottaisiin, että maailmankaikkeus ja alkuaineet ovat syntyneet Higgsin kentästä, niin Higgsin kentän luonne jää hämäräksi.
Kentän hiukkasista voi sanoa jotain, ja niillä voi tehdä vaikuttavia laskelmia, mutta kyseinen kenttä ei ilmeisesti ole mikään pelkkä kvanttikenttä: jos meidän maailmankaikkeutemme on syntynyt kyseisestä kentästä ja siinä on kehittynyt tietoisia olentoja, kuten me, niin sama on lähes varmasti tapahtunut muallakin ja sitä tapahtuu koko ajan. On syntynyt muita maailmankaikkeuksia ja niissä on kehittynyt muita tietoisia olentoja, ja jotkut niistä ovat paljon meitä pidemmällä. Higgsin kenttä synnyttää siis koko ajan tietoista elämää ja yhtä hyvin voi itsekin olla jollain tavoin tietoinen.
Päättelemällä päästään vieläkin pidemmälle. Toisin kuin oman maailmankaikkeutemme eri tähtien planeetoilla mahdollisesti syntyneet tietoiset olennot, jotka myös ovat täysin mahdollisia, nämä toisissa maailmankaikkeuksissa mahdollisesti syntyneet tietoiset olennot ovat meidän aikamme ja avaruutemme ulkopuolella. Niitä ei voi nähdä, ne ovat aineettomia. Ne ehkä voivat vaikuttaa meihin, vaikka me emme vielä osaa vaikuttaa muiden mahdollisten maailmankaikkeuksien mahdollisiin olentoihin.
Higgsin kentän teoria ei siis yksinkertaista mitään filosofiassa, eikä se ratkaise ikuista ongelmaa siitä mitä oli ennen alkua. Higgsin kentän teoria avaa oven kaikenlaisille hengille ja sen seitsemille näkymättömille taivaille ja helveteille. Kaikki mahtuvat tieteelliseen teoriaan, tosin hieman irrallisina hypoteeseina. Fysiikan julkaisuissa niitä ei kyllä mainita, riittää, että osataan laskea. Tosin päteviä laskelmia osattiin tehdä myös malleilla, joita oli ennen Kopernikusta. Ei se osoittanut, että ne mallit olivat oikeita.
Tässä salaisuuden osassa ei siis olla päästy juuri kauemmaksi kuin muinaisina aikoina, mutta osataan laskea siirtymätodennäköisyyksiä. Se on jotain, ei tosin vastaus ihmiskunnan ikuisiin kysymyksiin.
Harhamaailma, maya, on hyvin vanha ajatus hindulaisuudessa ja esiintyy myös Platonilla. Voisi kuvitella, että idealistinen käsitys näkyvästä maailmasta harhakuvana olisi jo osoitettu vääräksi, mutta ei, ei sitäkään ole saatu osoitettua. Ajatus näkyvästä maailmasta harhana ei edes ole niin järjetön kuin se ehkä aluksi tuntuu. Harhamaailmaan viittaa se, että nykyisessä fysiikan teoriassa on omituisuuksia, joita voi pitää loogisina ristiriitoja.
Yksi hyvin tunnettu koe on sellainen, jossa kaksi alkeishiukkasta on aluksi yhdessä ja myöhemmin ne kulkeutuvat erilleen. Tämä koe kiusasi Einsteiniä aina hänen kuolemaansa saakka. Klassisessa ajattelukoeversiossa tästä ilmiöstä hiukkaspari synnytetään parinmuodostuksella: pommitetaan fotoneja toisiaan vastaan ja saadaan elektroni-positroni -pari. Hiukkasilla on vastakkaiset varaukset, muut ominaisuudet ovat samat: alkupiste, massa ja liikemomentti.
Kvanttifysiikassa tunnetun Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen mukaan alkeishiukkasella on käsitepareja, joista molempia ei samaan aikaan voi mitata tarkasti. Jos toisen mittaa tarkasti, toisen mittauksesta tulee epätarkka. Näihin pareihin kuuluu liikemomentti ja paikka. Jos elektronista mitataan tarkasti paikka ja positronista mitataan tarkasti liikemomentti, niin Heisenbergin epätarkkuusperiaate rikkoutuisi. Mittauksessa käy niin, että kun elektroni paikan mittaa tarkasti, positronin liikemomentin mittaus tulee epätarkaksi. Silti hiukkasten välillä ei kulje mitään aaltoja tai välittäjähiukkasia, jotka kertoisivat positronille, että liikemomenttia ei voi mitata tarkasti.
Kokeiden mukaan juuri näin käy. Koetta ei käytännössä tehdä juuri yllä esitetyllä tavalla, mutta kokeilla on osoitettu, että kerran yhdessä olleet alkeishuikkaset ovat jollain tavoin edelleen yhteydessä toisiinsa ilman välittäjähiukkasia.
Tämän pitäisi tuntua hyvin merkilliseltä, koska teorian mukaan tieto hiukkaselta toiselle voi siirtyä vain välittäjähiukkasen avulla. Yksi kauan tunnettu looginen selitys, Everetin keksimä selitys, huikkaskokeelle on, että maailma jakaantuu kokeessa kahdeksi ja mittaus valitsee toisen maailman. Silloin tietoa ei siirry hiukkaselta toiselle ja se asia on kunnossa. Valitettavasti tämä ratkaisu johtaa suuriin vaikeuksiin kaikissa muissa suhteissä. Jos maailmankaikkeus jakaantuu koko ajan, energia kasvaa rajatta ja myös ihmiset jakaantuvat kahdeksi koko ajan. Tämä Everetin monen maailman ratkaisu on pakko hylätä mahdottomana.
Ainoa järkevän tuntuinen ratkaisu tälle ongelmalle on, että tieto siirtyy yhteisen historian kautta, joka tarkoittaa että historia muuttuu. Todellinen historia ei voi muuttua, koska mikä on jo tapahtunut ei voi enää muuttua, tapahtuipa sen jälkeen mitä vaan. Sen sijaan simulaatiossa historiaa voidaan muuttaa. Simulaatioaika ei ole todellinen aika, historia on vain lista muistiin kirjattuja tapahtumia. Jos historiaa halutaan muuttaa simulaatiossa, riittää palata aiempaan aikaan, tehdä muutos ja laskea siitä uudestaan eteenpäin. Simulaatiossa näin tehdään hyvin usein simulaation nopeuttamiseksi: arvataan mitä voisi tapahtua, ja jos arvaus oli väärä, palataan takaisin ja korjataan arvaus.
Simulaatiomaailma on luonnollisesti sama asia kuin antiikin idealistifilosofien harhamaailma ja hindujen maya. Jos historia muuttuu, aika ei ole todellinen. Jos aika ei ole todellinen, niin avaruuskaan ei ole todellinen. Maailma on harhaa.
Esitetyssä hiukkaskokeessa näyttää siltä, että tulevaisuus muuttaa menneisyyttä. Elektronin paikan mittaus tapahtuu sen jälkeen kun hiukkaspari on syntynyt, mittaus voisi tapahtua vaikka vuoden päästä, jos mittausasema sijoitettaisiin toiselle tähdelle. Tulevaisuus voi muuttaa menneisyyttä vain jos aika ei ole todellinen. On mahdollista, että näkyvä maailma todellakin on harhaa, tai joku keksii paremman selityksen kyseiselle kokeelle.
Toistaiseksi parempaa selitystä ei taida olla. Yleensä ongelma sivuutetaan sanomalla, että teoriassa näyttää tosiaan olevan looginen ristiriita, mutta siitä ei ole väliä, koska laskelmat toimivat.
Historian muuttuminen on ihme. Kyseisessä huikkaskokeessa tapahtuu siis pieni ihme, jos ilmiön oikea selitys on historian muuttuminen, mutta historia muuttuu siten, että mittauksen jälkeen ei voi havaita mitään hetkeä, jolloin historia olisi muuttunut. Ihmettä ei voi näyttää tapahtuneen.
Tämä on hyvä kompromissi tieteellisen maailmankatsomuksen ja ihmeisiin uskomisen välillä. Voi hyväksyä ihmeen periaatteessa mahdolliseksi ja samalla pitää tiukasti kiinni siitä, että kirjoitetussa historiassa ei ole ainottakaan tapausta, jossa mitään täytyisi selittää ihmeen avulla. Esihistoriallisia ihmeitähän nykytieteen mukaan on tapahtunut: olevaisen syntyminen olemattomasta on ihme, elämän syntyminen elottomasta on toinen ihme, ja niin vaan väitetään tapahtuneen. Jos ne eivät kelpaa ihmeiksi, niin mikä kelpaa.
Verrataan hiukkaskoetta erääseen keskiaikaiseen ihmeeseen, jonka katolinen kirkko tunnustaa aidoksi ihmeeksi ja muut ovat epäilevällä kannalla. Mieheltä oli amputoitu jalka. Hän rukoili Neitsyt Mariaa. Ihme tapahtui, mies sai jalan. Monet ihmiset tunnistivat miehen samaksi mieheksi, joka oli ollut vailla toista jalkaa.
Tapahtuiko ihme vai ei? Tapauksen voi selittää ilman ihmettäkin. Ehkä jalattoman miehen paikan otti toinen samannäköinen mies, ehkä välsäri olikin epähuomioissa amputoinut jonkun toisen miehen jalan ja mies oli sitonut terveen jalkansa reiteensä välttääkseen armeijaan oton, mahdollisuuksia on lukuisia.
Oletetaan kompromissina, että tässä tapauksessa ihme oli todellinen, mutta ihme tapahtui samalla periaatteella kuin historia muuttui huikkaskokeessa. Mies oli aluksi jalaton. Ihme tapahtui ja samalla historia muuttui siten, että muuttuneen historian mukaan mieheltä ei koskaan ollut amputoitu jalkaa. Oli tapahtunut ihme, mutta tapahtuman jälkeen ihmettä ei enää ollut.
Selitys muistuttaa eräiden kreationistien puolustusta luomiskertomukselle: Jumala loi maailman kuudessa päivässä, mutta luodessaan maailman hän myös loi sille historian, jonka voi löytää fossiileista. Historialla täytyy olla jatkuvuutta. Ihme ei voi tapahtua ilman, että historiaan samalla syntyy jatkumo. Totta onkin, että historiasta ei löyty epäjatkuvuuksia. Aatamin esi-isiä voidaan seurata varhaisiin apinoihin asti. Mies ei putkahtanut tyhjästä ilman historiaa. Vanhassa testamentissa on muitakin ihmeitä. Aurinko pysäytyi erään taistelun aikana ja Talmudin mukaan Nikodeemus siirsi aurinkoa taaksepäin. Myös näissä tapauksissa historia muuttui siten, että ihmeen tapahduttua mitään ihmettä ei voi osoittaa, koska maa on kiertänyt aurinkoa samaan suuntaan koko ajan.
Useimmat eivät pidä tarpeellisena uskoa Vanhan testamentin ihmeisiin, mutta monien mielestä Jeesuksen ylösnousemus oli todellinen ja Torinon käärinliinan kuva syntyi ihmeen kautta. Ruumis säteili valoa. Ruumiit eivät säteile valoa ja vaihtoehtoinen selitys on, että valo tuli jostain muualta, vaikkapa magnesiumvalosta. Kompromissina voi esittää sitä, että ylösnousemusihme saattoi tapahtua evankeliumissa kerrotulla tavalla, mutta historia samalla muuttui ja tapahtumalle syntyi toinen historia, joka ei vaadi ihmettä. Voimme nyt ihmeen jälkeen selittää asian ilman ihmettä, mutta se ei tarkoita, että uskovan täytyisi hylätä uskonsa. Ihme saattoi olla todellinen.
Ihmeen täytyy olla periaatteessa mahdollinen, jos hyväksytään selitys josta seuraa, että maailma on harhaa. Toisaalta historiassa ei tunneta ainuttakaan vakuuttavasti todistettua ihmettä. Nämä kaksi seikkaa tulee sovittaa yhteen. Ehkä joku insinööri tulevaisuudessa keksii kuinka todellisen ihmeen voi tehdä ja tuotteistaa sen markkinamenestykseksi.
Tämä oli kaikki mitä teosofian salaisuuksista 2-4 tarvitsee jatketaan salaisuuteen 5, tietoisuuden ongelmaan.
Juuri tietoisuuden tunnehan on kaikkien uskontojen äiti. Emme voi kieltää tietoisuutta. Descarteskaan ei sitä tohtinut tehdä.
Klassinen väitteen mukaan tietoisuus ja vapaa tahto eivät ole selitettävissä muuten kuin olettamalla, että on jotain muuta kuin aineen maailma. Ihmisillä tunne tietoisuudesta ja vapaasta tahdosta. Onpa tahto todellisuudessa vapaa tai ei, se ei muuta sitä, että tunne siitä on. Tunnetta ei osattu selittää.
Ei sitä vieläkään osata selittää. Nykyään voidaan rakentaa automaatteja ja tietokoneita, mutta koneille ei voida antaa tietoisuutta eikä tunnetta vapaasta tahdosta, eikä mitään muitakaan tunteita. Se ei ole yllättävää. Tietokone tai automaatti ei ole mitään muuta kuin mylly, siis prosessori, ja kirjasto, siis muisti ja sen sisältö. Jos mylly lukee kirjastoa, niin ei siitä synny tajuntaa eikä tunnetta vapaasta tahdosta. Antiikin filosofeilla jo oli kaikki tarvittavat tietokoneen osat: vesimylly ja kirjasto. Niitä voi pohdiskella ja todeta, ettei niitä yhdistämällä saa aikaan tietoisuutta tai vapaan tahdon tunnetta. Koneesta puuttuu jotain, joka on ihmisillä ja ainakin korkeammilla eläimillä.
Aivoja on tutkittu eikä sieltä löydy sielua joka selittäisi tietoisuuden tunteen. Muilla keinoin voidaan päätellä, että on olemassa jotain, joka ei ole ainetta ja energiaa. Yksinkertainen ratkaisu on siirtää sielu toiseen maailmaan ja ajatella aivoja jonkinlaisena päätelaitteena – kun meillä nykyään on mobiilit ja internet eikä ole outoa ajatella päätelaitteita.
Sielu ei voi olla samaa kuin klassisten ajattelijoiden katoamaton tosiolevainen. Katoamattomassa ei ole aikaa eikä avaruutta, mutta vapaa valinta on toimintaa ja valinta tapahtuu jonain hetkenä. Jos ei ole aikaa, ei ole toimintaa eikä ole hetkiä. Sielukaan ei ole katoamatonta tosiolevaista. Tosiolevaisesta ei voi sanoa mitään muuta kuin listata mitä se ei ole.
Sielun olemassaolo ja kuolemattomuus kuuluu ihmiskunnan vanhimpiin uskomuksiin. Sen perustana on tunne tietoisuudesta, minuudesta. Antiikin aikoina ihminen jaettiin usein kolmeen osaan: ruumis, sielu ja henki. Alkukristityt ja fariseukset uskoivat ruumiin ylösnousemukseen siinä muodossa, että haudattu luuranko heräisi eloon. Se oli fariseusten usko ja Paavalin käsitys. Alkukristityt kielsivät polttohautauksen, koska siinä ruumis tuhoutui eikä voinut enää herätä kuolleista. He hautasivat kuolleensa katakombeihin. Nykykristityt eivät yleensä enää usko tällaiseen ruumiin ylösnousemukseen: ainakin polttohautaus sallitaan.
Vanhassa testamentissa ja Jeesuksen sanoissa näkyy toinen usko: ruumiin ylösnousemus tarkoittaa sielunvaellusta: Johannes Kastajaa sanotaan Eliaan ruumiillistumaksi, vaikka Johannes syntyi eikä noussut haudasta. Usko sielunvaellukseen jatkui kabbalismissa. Sielun ja hengen välinen ero jää epäselväksi, mutta sielulla luultavasti tarkoitettiin minuutta. Minuus paljolti perustuu aivoihin ja jos aivot kuolevat, minuus katoaa. Sielu ei ole kuolematon tässä mielessä. Vain henki on kuolematon. Ehkä hengellä tarkoitettiin minuuden ydintä, mutta sanaa käytettiin myös Pyhästä Hengestä, joka antoi opetuslapsille sanat suuhun. Sopivalla tavalla ymmärrettynä henki on kuolematon. Vallankumouksen henki syntyy uudestaan joka vallankumouksellisessa. Sen pidemmälle tässäkään salaisuudessa ei päästä.
Sama toteamus pätee yleisestikin ikuisiin salaisuuksiin.
Ikuiset salaisuudet on tunnettu uskonnoissa ja filosofioissa monta tuhatta vuotta. Tieteen kannalta ne ovat ne ovat hedelmättömiä, koska kaikki olennainen on jo sanottu, iäisyysasioita aiheen luonteen vuoksi, ja tieteen ulkopuolisia, koska jumaloppi kuuluu uskonnon aluelle. Tämä ei tarkoita, että kyseessä olisivat ratkaisemattomat kysymykset. Ne on ratkaistu kauan sitten. Kaikki uskonnot ja monet filosofit ovat päätyneet samaan ratkaisuun: on olemassa muutakin kuin näkyvä maailma, näkyvä maailma on harhaa, tietoisuus tulee selittää sielulla.
Darwinismin, marxismin ja nietzscheismin yhteinen tekijä on ateismi. Nietzsche julisti, että Jumala on kuollut ja hyvä ja paha tulee määritellä uudestaan. Marx oli ateisti. Darwin yritti selittää luomakunnan synnyn ilman Luojaa. Miksi Suureen Arkkitehtiin uskovat vapaamuurarit ja messiaaniset kabbalistit olisivat tukeneet näitä kerettiläisiä? Siihen on yksinkertainen syy: lopun aikana ihmiset luopuvat uskosta. Ihmiset tuli saada luopumaan uskostaan. Se oli helpompi temppu kuin muuntaa 1900-luvun Saksa pakanalliseksi valloittajakansaksi, mikä myös onnistui.
Että näin, siinä se darwinismin ismi-piirre oli, tämäkin ongelma lopulta ratkesi.