Charles Darwinin perusongelma on edelleen jäljellä. Kehityksellä on suunta. Mikä mekanismi antaa kehitykselle suunnan? Luonnonvalinta ei toimi heti katastrofin jälkeen, jolloin uudet lajit syntyvät. Geneettisen ajelehtimisen satunnaiskävelyn ei pitäisi johtaa mihinkään.
Ajatellaan kahta skenaariota. Ensimmäisessä populaatio joutuu eristyksiin luonnonesteiden vuoksi. Jos populaatio on pieni, siinä vaikuttaa pullonkaulaefekti: populaatiosta puuttuu paljon alkuperäisen populaation geenejä. Populaation perimä muuttuu geneettisen ajelehtimisen ja luonnonvalinnan kautta. Lopulta luonnonvalinta johtaa stagnaatioon: populaatio on sopeutunut ympäristöönsä siihen asti kuin voi. Paljon myöhemmin ympäristö muuttuu katastrofissa, luonnonesteet poistuvat ja populaatio yhdistyy toiseen populaatioon. Paremmin uuteen ympäristöön sopeutunut voittaa. Yleensä suurempi populaatio kehittyy nopeammin ja jos populaatiot yhdistetään, suurempi voittaa pienemmän. Katastrofissa tuhoutuu paljon geneettistä ainesta ja selviytyjät valikoituvat luultavasti satunnaisesti. Selvää kehitystä eteenpäin ajavaa voimaa ei ole, mutta perimään on kertynyt geenejä, jotka aiemmassa ympäristössä oli todettu hyödyllisiksi luonnonvalinnassa. Niillä voi olla käyttöä myöhemminkin.
Toisessa skenaariossa katastrofin seurauksena joltain alueelta on tuhoutunut eräitä ekologisia lokeroita hallinneet lajit. Niihin lokeroihin kehittyy uudet lajit katastrofista säilyneistä lajeista. Tässä skenaariossa ei oleteta, että alueelle muuttaa uusia lajeja muualta. Uudet lajit kehittyvät, koska siihen on mahdollisuus.
Luonnonvalinta on optimointimenetelmä, jossa ratkaisua jatkuvasti parannetaan pienin muutoksin. Sellainen menetelmä johtaa paikalliseen maksimiin ja pysähtyy siihen. Jotta optimoinnissa voidaan löytää toinen maksimi, täytyy ensin mennä alaspäin paikallisesta maksimista, etsiä uutta maksimia, ja nousta sitä pitkin ylöspäin. Kilpailu estää lajeja valloittamasta uusia ekologisia lokeroita, koska ekologisissa lokeroissa on jo jokin laji ja kokeilut ovat aluksi huonompia kuin lokeroja jo vallitsevat ratkaisut. Kokeilut karsiutuvat pois eivätä ne ehdi löytää toista maksimia. Katastrofi ratkaisee tämän pulman. Se tuhoaa lajit, jotka olivat päässeet paikalliseen maksimiin. Katastrofin jälkeen uutta maksimia voidaan etsiä jostain toisesta suunnasta.
Kummassakaan skenaariossa ei tarvita jumalia selittämään kehitystä. Ensimmäinen skenaario vastaa darwinismia nykyisillä korjauksilla. Darwinismi oli mekanistisen fysiikkakäsityksen ja kapitalistisen kilpailun palvonnan aikainen selitys lajien kehittymiseen. Darwin tarjosi ratkaisuksi kilpailumekanismia, talouden näkymätöntä sormea, joka ratkaisee kaikki ongelmat eikä vaadi Jumalaa tai muita yliluonnollisia asioita. Fysiikassa tämä vaihe on jo sivuutettu. Tiedetään, että alkeishiukkaset eivät ole biljardipalloja, mutta kvanttiteoriassa ei ole vaadittu Jumalaa eikä yliluonnollisia ilmiöitä. Evoluutioteoria vielä tavallaan on biljardipalloteoria.
Toinen skenaario vastaa Darwinin havaintoa, että uuteen ympäristöön siirretty laji alkaa tuottaa erilaisia jälkeläisiä. Darwin myös kertoo, että uuteen ympäristöön siirretty lajin jälkeläiset usein ovat steriilejä: elävät olennot reagoivat muuttuneeseen ympäristöön joko kuolemalla sukupuuttoon tai muuttumalla uudeksi. Elämällä on ominaisuuksia, jotka teoriassa saa ottaa huomioon: elävät olennot pyrkivät pysymään elossa, elävät olennot pyrkivät kasvamaan ja kehittymään. Tietyissä oloissa elämä kehittää yllättäviä ratkaisuja.
1800-luvun romantiikassa yritettiin päästä pois mekanistisesta ajattelusta. Kuviteltiin, että olisi elämän voima tai tahto. Sellaista voimaa ei löytynyt, mutta ehkä elävät olennot todella reagoivat kiihdyttämällä mutaationopeutta, tai että ohjausgeenit käynnistyisivät tietyissä ympäristöolosuhteissa. Ohjausgeenien muutokset voisivat aktivoida vanhoja, jo kauan sammutettuja geenejä. Näillä vanhoilla geeneilla voisi nopeasti ehkä luoda ominaisuuden, jota miljooniin vuosiin ei ole tarvittu. Jotain tämänkaltaista mekanismia saattaisi löytyä asiaa tarkemmin tutkittaessa.
Darwinismin mekanistinen ratkaisu on liian yksinkertainen ja luultavasti on väärin. Luonnonvalintaa imitoivia evoluutioalgoritmeja on kokeiltu tietokoneilla jo vuosikymmeniä. Tulokset eivät vakuuta. Algoritmit jumittuvat paikallisiin maksimeihin ja ihmisen täytyy auttaa niitä käsin löytämään kunnollisia ratkaisuja.
Evoluutiossa voi olla luonnonvalinnan ja seksuaalivalinnan lisäksi muitakin mekanismeja, jotka valitsevat paremman huonomman sijaan. Yksi esitetty mekanismi johtaa hankittujen ominaisuuksien periytymiseen tavalla, joka ei ole ristiriidassa genetiikan kanssa. Tässä mekanismissa populaatiossa ensin tapahtuu käyttäytymisen muutos ja vasta sen jälkeen luonnonvalinta suosii geenejä, jotka tukevat uutta käyttäytymismallia. Geenimutaatiot ja -kombinaatiot syntyvät samoista satunnaisista syistä kuin muissakin evoluution mekanismeissa, mutta lopputuloksena on, että opittu käyttäytyminen siirtyy geeneihin. Monet eläinlajit oppivat uusia käyttäytymismalleja, joten mekanismi ei rajoitu ihmisiin.
Ihmisten tapauksessa voi harkita muitakin valintamekanismeja. Kaikki metsästäjä-keräilijät harjoittivat lapsenmurhia: he siis
valitsivat lapset, jotka he jättivät eloon. Valintakriteerit eivät välttämättä vastanneet luonnonvalinnan kriteeriä suvunjatkamismahdollisuuksista: Afrikassa elää vieläkin heimoja, jotka tappavat albiinolapset. Monissa maissa harjoitettiin eugeniikkaa varsin pitkään. Esihistoriallisten muuttoliikkeiden yhteydessä on ehkä käytetty valintaa. Jos muutto on tapahtunut veneillä, veneisiin otetut on jouduttu valitsemaan, koska kovin suurta ryhmää ei voi ottaa mukaan. Retkelle, jossa vain miehet ovat lähteneet perustamaan uutta asutusta, ei varmaankaan ole hyväksytty kaikkia. Tällaiset tietoiset valinnat ovat voineet johtaa esimerkiksi tiettyyn silmien väriin, tai älykkyyden kasvuun, tai epäsosiaalisen käyttäytymisen vähenemiseen. Ei ole välttämätöntä olettaa, että valinta olisi aina ollut Darwinin mainitsemaa luonnonvalintaa tai seksuaalivalintaa.
Aina voi myös löytyä jokin ennen tuntematon mekanismi.
Darwinismissa siis on jotain vikaa. Siinä evoluution ajatellaan tapahtuvan hitaasti ja asteittain ja katastrofien osuutta ei riittävästi huomioida. Uudemmasta hetkittäisen evoluution teoriasta taas puuttuu jotain olennaista: kehitystä eteenpäin vievä mekanismi.
Darwinismi esittää kilpailun kehitystä eteenpäin vievänä mekanismina. Se voi olla tämän ismin suurin puute.
Darwinismi oikeastaan oli kapitalismin, avoimen kilpailun, tieteellinen teoria ja Marxismi oli kommunismin tieteellinen teoria. 1890-luvun perspektiivistä katsoen Nietzscheismi oli rotuopin, sosiaalidarwinismin ja kansallisromantiikan tieteellinen teoria. Nietzsche itse oli juutalaisten ystävä, rotuopin isä Arthur de Gobineau myös ihaili juutalaisia, mutta Wagnerin piirissä rotuoppi muuntui antisemitismiksi ja Hitlerillä oli selvä liitäntä tähän rotuoppiin: Hitlerin kirjastossa on Paul de Lagrangen kirja ja siinä on Hitlerin alleviivauksia. Lagrange esitti ensin juutalaisten siirtoa Palestiinaan, sitten Madagaskarille. Hitler esitti molempia vaihtoehtoja.
Darwinismi, Marxismi ja Nietzscheismi olivat kaikki vääriä pseudotieteellisiä harhaoppeja Siionin Viisaiden Pöytäkirjojen kirjoittajille. Pseudotieteellisyysväite ei ole väärin. Marxismi ei ole tieteellinen teoria vaan huijaus. Darwinismi samoin – nykyinen evoluutioteoria ei ole puhdasta darwinismia ja lajien syntyä Darwin ei todellakaan selittänyt. Nietzscheismi oli yli-ihmisoppi.
Martinistit, teosofit ja muut esoteerikot eivät uskoneet näihin pseudotieteellisiin teorioihin. He uskoivat johonkin versioon aikakausiteoriasta. Monessa uskonnossa on myytti aikakausista. Aika jakautuu aikoihin ja aikojen lopussa katastrofi tuhoaa aiemman maailman ja sen jälkeen syntyy jotain muuta.
Katsotaan seuraavaksi aikakausiteoriaa.
Vanhan Testamentin profetioissa sanotaan, että tulee Jumalan vihan päivä, vanha tuhotaan ja harvat valitaan kehittymään uudeksi siemeneksi. Tämä on aikakausioppia. Cuvierin katastrofiteoria oli aikakausioppi, samoin teosofian luoneen Helena Blavatskyn juurirotuoppi. Tyypillisessä aikakausiopissa aika jakaantuu aikakausiin. Kunkin aikakauden päättää katastrofi aikojen lopussa, siis aikakauden lopussa. Katastrofista selviytyy pieni joukko valittuja pelastajahahmon avulla. Katastrofin jälkeen tulee uusi, parempi maailma, joka lopulta rappeutuu ja tuhotaan seuraavassa katastrofissa seuraavien aikojen lopussa. Aikakaudet muodostavat syklin, jossa on vaikkapa neljä aikakautta. Tämän syklin loputtua maailma ja taivaat tuhotaan maailmanlopussa. Aika ei lopu maailmanloppuun vaan uusi sykli alkaa uuden maan ja uusien taivaiden luonnilla. Aikakausiteoriassa Jumala tai jumalat luovat uudet maailmat. Pelastajahahmo usein uhrataan.
Tässä mallissa kansa puhdistetaan tuhon kautta pahasta ja rappiosta ja syntyy uutta. Ajatus vastaa natsien tai esimerkiksi hererojen kansanmurhaa toteuttaneiden saksalaisisten sosialidarwinismia. 1800-luvun sosiaalidarwinismi ei oikeastaan ollut lähtöisin darwinismista vaan perustui juutalais-kristilliseen tai zarathustralaiseen ajatukseen lopun ajoista ja valitusta kansasta.
Toisaalta on oikein kutsua sitä sosiaalidarwinismiksi. Luonnossa vahvemman valinta ja heikomman hylkäys tapahtuu juuri näin, katastrofien kautta. Valinta ei aina ole Charles Darwinin asteittainen hidas prosessi, jossa hyödylliset geenit yleistyvät populaatiossa ja karsinta kohdistuu sukuaan jatkamaan jäävien yksilöiden karsiutumiseen. Karsiutuminen voi kohdistua koko populaatioihin, jotka ovat kehittyneet omiin suuntiinsa eristyneissä oloissa.
Natsit saivat sosiaalidarwinisminsa ja rotuoppinsa Thule-salaseuran ariosofiasta, johon se tuli Lenz von Liebenfelsin teosofiakytkentöjen kautta Blavatskyn juurirotuopista. Tämä on se tie, josta natsit saivat rotuteoriansa. He eivät saaneet rotuoppiaan
Arthur de Gobineaun vuonna 1855 kirjoittamasta kirjasta, vaikka Richard ja Cosima Wagner lukivat kirjan. Natsit eivät saaneet oppiaan Houston Stewart Chamberlain vuonna 1899 kirjoittamasta kirjasta eivätkä Ludwig Schemannin vuonna 1896 perustamasta Gobineau-seurasta. Natsien rotuoppi tuli alunperin teosofiasta. Blavatsky itse sai teorian luultavasti Ernst Haeckelitä, ainakin Blavatskyn juurirotuopissa esiintyy Haeckelin Lemuria-manner.
Teosofian juurirotuopissa pelastuva populaatio on rotu, eikä kansa tai laji, samoin natsien rotuopissa. Vanhassa testamentissa käsite on kansa, valittu populaatio, mutta siinäkin kansa ymmärrettiin roduksi, joka ei saanut sekoittua muihin kansoihin.
Vanhan testamentin aikakausiopissa oli alunperin kaksi katastrofia, Nooan vedenpaisumus on yksi ja sitä ennen Jumala oli tuhonnut maailman tulella. Myöhemmin oppi kehittyi muotoon, jossa maailman kestää kuusi tuhatta vuotta: kaksi tuhatta vuotta ennen lakia, kaksi tuhatta vuotta lain aikaa ja kaksi tuhatta vuotta Messiaan aikaa. Sen jälkeen on viimeiset tuhat vuotta ja sitten luodaan uudet maat ja uudet taivaat. Ensimmäinen katastrofi, maailman tuhoaminen tulella, oli jo unohdettu.
Kristinuskoon juutalainen malli periytyi sellaisenaan. Islamissa odotetaan Viimeistä Tuomiota, mutta kuuden tuhannen vuoden mallia ei ole selvästi kuvattu Koraanissa. Zarathustralaisuudessa aikakausiopissa on neljä kolmen tuhannen vuoden aikakautta ja neitsyeestä syntynyt vapahtajahahmo joka aikakauden vaihteessa.
Raamatun luomiskertomus on yksi versio aikakausiteoriasta. Siinä Jumala näkee jokaisen päivän lopussa, että kaikki luotu on hyvää. Tämä ei suoraan ilmaise, että aikakauden päättää katastrofi, mutta muissa aikakausiopeissa katastrofi on mukana. Luomiskertomus voidaan ymmärtää siten, että Jumala nähdessään että kaikki luotu on hyvää, tuhoaa pahan katastrofilla, jolloin vain hyvä säilyy seuraavaan päivään. Tähän viittaa se, että Raamatun luomiskertomuksen päivät muistuttavat hindulaisuuden aikakausia. Kullakin hindulaisuuden aikakaudella on pelastajahahmo Manu, joka pelastaa valitut tuholta.
Raamatun luomiskertomus on myytti, jossa kaikki luodaan loogisessa järjestyksessä periaatteella, että kaikki se mitä myöhemmin tarvitaan, täytyy olla aiemmin luotu. Kasvit tarvitsevat valoa, maata ja vettä. Eläimet syövät kasveja ja muita eläimiä. Eläimet tarvitsevat auringon, kuun ja tähtien valoa nähdäkseen. Luomisjärjestys oli siis seuraava. Ensin Jumala loi valon ja pimeyden, sitten erotti vedet ja maat, sitten loi kasvit, sen jälkeen auringon, kuun ja tähdet, tämän jälkeen eläimet. Lopuksi kaiken kruununa Jumala loi ihmisen. Varsin hämmästyttävästi patriarkaalista yhteiskuntaa ajatellen, viimeisenä Jumala loi naisen. Naisen tulisi siis olla korkein luoduista.
Tämä looginen järjestys ei ole aivan oikea. Todellisuudessa ensin syntyivät tähdet ja aurinko, sitten maa, sen jälkeen kuu, sitten eläimet, sen jälkeen kasvit, ja lopuksi ihminen. Perusajatus on silti oikein ja mies ehkä aivan lopuksi jalosti nykynaisen aiemmasta ihmislajin naaraasta. Evoluutio eteni aikakausien ja katastrofien kautta. Elämän kehityksen maailmankaudet voidaan jotensakin sovittaa Raamatun luomiskertomuksen luomispäiviin. Maapallo on kai 4.6 miljardia vuotta vanha ja maailmankaikkeus noin 13.8 miljardin ikäinen. Massasukupuuttoja oli ainakin kambirikauden räjähdystä edeltävä katastrofi 543 miljoonaa vuotta sitten, permikauden lopun sukupuutto 252 miljoonaa vuotta sitten ja hirmuliskojen tuho 65 miljoonaa. Kambikautta edeltävän sukupuuttoaallon aiheutti ilmakehän happipitoisuuden kasvu. Se oli elämän itse itselleen aiheuttama katastrofi. Hirmuliskot kaiketi tuhosi komeetta ja permikauden lopulla maapallo kuivui ja kuumeni. Saadaan jotain seuraavaa:
vuotta sitten kesto tapahtumat
13800 milj.- 4600 milj. 9200 milj. tähdet ja aurinko syntyvät
4600 milj.- 2300 milj. 2300 milj. maa ja kuu, päivä ja yö
2300 milj.- 543 milj. 757 milj. ilmakehä syntyy
543 milj.- 252 milj. 291 milj. kasvit ja eläimet
252 milj.- 65 milj. 187 milj. hirmuliskot ja linnut
65 milj.- 0 milj. 65 milj. karja- ja metsäeläimet, ihminen
Tämä ei tarkalleen vastaa Raamatun luomiskertomusta, eikä muinaisilla ihmisillä olisikaan ollut mitään keinoa tietää milloin mitäkin kehittyi. Sen sijaan taulukosta näkee pari kiinnostavaa seikkaa. Megamullistuksia on ollut ja niitä on ollut vain muutama, 4-5. Pienempiä massatuhoja on ollut enemmän, ei kuitenkaan kovin montaa.
Mielenkiintoista on myös, että elämä on jo kerran lähes tuhonnut itsensä. Sinibakteerit vapauttivat happea ilmakehään ja sen aikaiselle elämälle myrkyllinen happi tuhosi lähes kaikki aiemmat eliöt. Silti tämä katastrofi vei kehitystä eteenpäin. Se oli siis onnekas sattuma. Intuitiivisesti ajatellen onnekkaita sattumia pitäisi tapahtua hyvin harvoin. Juuri niissä muinaiset ihmiset näkivät jumalten johdatusta. Elämän kehityksessä on useita onnekkaita sattumia. Elämän syntyminen elottomasta oli yksi ihme, solun syntyminen on toinen, kolmas oli ihmisen aivojen kehittyminen: kivikautisille ihmisille kehittyi aivot, joita he eivät tarvinneet – ainakaan paviaanit eivät sellaisia tarvitse – ja joilla paljon myöhemmin saattoi kehittää vaikka ydinfysiikkaa.
Maapallon jäätyminen ennen kambrikautta ehkä synnytti ensimmäiset monisoluiset eläimet ja sysäsi evoluutiota eteenpäin. Sekin oli onnekas sattuma. Ihmeellisiä sattumia on liikaa. Voisi ajatella, että elämän kehitys muistuttaa enemmän siemenestä kehittyvää kasvia kuin sitä mitä sen pitäisi olla, evoluution sokeiden mekanismien tuotetta.
Voi myös todeta, että aikakausi on koko ajan lyhentynyt. Havainto vastaa hindulaisuuden aikakausiteoriaa, jossa aikakausien pituudet suhtautuvat kuten 4:3:2:1. Aikakausien lyheneminen ei varmaankaan johdu mistään lukusarjamystiikasta. Luonnollinen syy aikakausien lyhenemiseen on, että kun evoluutio on kehittynyt pidemmälle, se on herkempi katastrofeille. Komeetan törmäys aikana, jolloin eli vain sinileviä, ei olisi aiheuttanut suurempaa tuhoa. Dinosaurusten aikana se tuhosi koko eläinluokan.