Olkoon A jälleen korkeamman kustannustason maa ja B matalamman. Korkeasti koulutetulle B-maan työvoimalle löytyy työpaikka esimerkiksi A:n julkiselta sektorilta, vaikkapa lääkäreille sairaanhoidosta, samoin löytyy esimerkiksi keikkatöitä rakennusalalla, sekä matalapalkkaisia töitä. A:n asiantuntijatason henkilöille voi löytyä väliaikainen työpaikka maasta B työpaikkojen siirtyessa maasta A maahan B. Muutamassa vuosikymmenessä kustannustaso maassa B nousee lähelle kustannustasoa maassa A ja muuttovirta heikkenee.
Ovatko A ja B tai edes yhdistetty A+B hyötyneet ratkaisusta?
Eivät välttämättä. Jos A:n korkea kustannustaso on johtunut siitä, että kustannukset ympäristösyistä todella ovat korkeampia kuin maassa B, A:n kustannukset eivät voi laskea. Tuotanto A:ssa supistuu ja rajoittuu siihen, mitä siellä voi taloudellisesti tehdä. Alussa A:n väestö kasvaa kun B:stä muuttaa ihmisiä paremman elämän toivossa. He eivät lisää työpaikkoja A:ssa vaan kilpailevat jäljelläolevista. Vähitellen toiveet paremmasta elämästä A:ssa unohdetaan ja A:n väestö alkaa pienetä. Maalla A on vaikeuksia kustantaa aiemman, suuremman väestönsä eläkkeet. A joutuu leikkaamaan kaikessa ja se entisestään kannustaa ihmisiä muuttamaan.
A:n hitaasti romahtaessa B:hen muuttaa väkeä A:sta. Se saattaa johtaa taloudelliseen kasvuun maassa B. Se luultavasti johtaa vähemmistöongelmaan. A:n tyhjetessä sen markkinat B:lle pienenevät. B:n kannalta tilanne on melkein sama kuin jos B olisi ottanut A:n väestön omalle alueelleen. Yleensä lisäväestöstä ei ole etua: jokainen populaatio voi nopeasti kasvaa sille tasolle, jonka ympäristö sallii. Jos se ei sitä tee, kuten nykyään alhaisen syntyvyyden EU:ssa, siihen on syynsä. Ulkopuolelta muuttanut väestö aina kilpailee alkuperäisväestön kanssa. Voidaan olettaa, että sekä B:n väestö että A:sta muuttanut väestö vähentää syntyvyyttä ja B:n väestö laskee samalle tasalle kuin mihin B:n tuottavuuden kasvu sen muutenkin olisi asettanut.
Onko kokonaistuottavuus kasvanut? Absoluuttisessa mielessä ei: A:n väestö on vähentynyt, B:n palannut samalle väestön kasvu-uralle kuin aiemmin. Pienempi kokonaisväestö tarkoittaa pienempää kokonaistuottavuutta. Kokonaisresurssien käyttö on heikentynyt, koska A:ssa sijaitsevia resursseja ei kokonaan käytetä. Ainoat hyödyt ovat seuraavat: ensinnäkin henkilöä kohti laskettu tuottavuus on kasvanut, koska huonommin tuottavia töitä on vähennetty, ja toiseksi B:n keskuksissa taloudellinen toiminta on kiihtynyt sen saatua lisää virikkeitä A:sta muuttaneilta ja väliaikaisesti lisää markkinoita A:sta.
Tässä skenaariossa on usein kyseessä reuna-alueilmiö: yhteyksien parantuessa ja esteiden poistuessa periferioiden suhteellinen haitta muuttuu todelliseksi esteeksi työpaikkojen syntymiselle. Ilmiö näkyy maan sisällä ja maiden välisten liikkuvuuden esteiden poistamisen jälkeen se näkyy maiden tasolla. Maaltapaossa reuna-alueongelma johtui aluksi työpaikkojen vähenemisestä maataloudessa, myöhemmin siitä, että kuljetusyhteyksien parannuttua kaikki voitiin kuljettaa keskuksista, ja lopulta siitä, että maaseudulla ei enää asunut juuri ketään.
EU:n taloudellinen keskus on ollut jossain Brysselin, Lontoon ja Pariisin kolmion paikkeilla, mutta Englannin lähtiessä EU:sta se siirtyy läntiseen Saksaan. Kauimpana tästä keskuksesta sijaitsevat maat ovat Irlantia lukuunottamatta ajautuneet talousvaikeuksiin. Nämä ovat kaikki hyvin erilaisia ja niiden ongelmille voi olla erilaisia syitä, mutta reuna-alueilmiö on osa selitystä.
Työpaikkojen väheneminen reuna-alueilla johtuu paljolti investoinneista. Vaikka useimpia asioita voi tehdä melkein yhtä hyvin missä vain paikassa, uuden merkittävän investoinnin sijoituspaikaksi valitaan paras paikka ja paras paikka harvoin on reuna-alueella. Investointien vähyys johtaa työpaikkojen katoamiseen ja lopulta työvoiman siirtymiseen keskuksiin. Keskustat kasvavat ja reuna-alueet taantuvat.
Miksi uutta tuotantolaitosta ei kannata sijoittaa reuna-alueelle? Tuotteitahan kuljetetaan Kaukoidästä Eurooppaan.
Kaukoidässä investointeja houkuttelee työvoiman matala hinta. EU:ssa ei voi kilpailla yhtä matalilla palkoilla: työntekijät ovat vapaita muuttamaan ja sen seurauksena palkat reuna-alueilla eivät voi liikaa erota keskustassa maksetuista palkoista. Jos palkkaetu ei ole suuri, etäisyydella on merkitystä: työntekijät joutuvat muuttamaan reuna-aluelle perustettavan työpaikan lähelle, monet työntekijät joutuvat matkustamaan pidempiä matkoja asiakkaita ja yhteistyökumppaneita tapaamaan.
Investoinnit tulee tehdä järkevästi, siis tuottavimmalle alueelle. Maan infrastruktuuri, koulutustaso, lait, valtion toimet ja muut tällaiset muutettavissa olevat asiat ovat tärkeitä, mutta eivät ratkaisevia. Erikoiskoulutetun työvoiman on reuna-alueilla usein heikompi kuin keskustassa. Reuna-alueella on pienet markkinat.
On myös asioita, joita on vaikea tai mahdoton muuttaa, kuten luonnonvarat, väestön koko, ilmasto, maantieteellistä sijainti, kulttuuri ja kieli. Näistä jälkimmäisistä syistä johtuen eräät alueet vaikuttavat tutuilta, toiset kaukaisilta ja vierailta. Ellei ole mitään erityisiä syitä tehdä toisin, kuten selvästi alempi kustannustaso tai rikkaat luonnonresurssit, investoinnit yleensä kohdistuvat tutummille alueille. Vieraammilla alueilla tulee olla jotain, jolla ne voisivat houkutella investointeja.
Kaikilla alueilla ei ole tarjota riittäviä houkuttimia investoijille ja sen seurauksena niiden talous kärsii esteiden poistuessa. Ulkopuoliset investionnit eivät suuntaudu näille alueille ja alueiden omat investoijat sijoittavat panoksensa tuottavammille alueille. Maan sisällä tämä mekanismi johtaa ihmisten muuttoon maalta kaupunkeihin ja pienistä kaupungeista suurempiin. Muutosta voi hidastaa tukemalla heikosti kehittyneitä maan osia, mutta itse ilmiötä ei voi estää.
EU:ssa jäsenmaat maksavat jäsenmaksun ja siitä maksetaan kehittämistukia. Nämä tuet menevät pääosin entisiin Itä-Euroopan maihin sekä eräisiin Välimeren maihin. Tuilla kehitetään infrastruktuuria ja elinkeinoaloja alueilla, joilla on potentiaalia kehittyä paremmaksi. Niillä ei voi vaikuttaa ilmastoon, maantieteelliseen sijaintiin, väestön kokoon, historiallisten nähtävyyksien määrään eikä muuhunkaan sellaiseen, joka usein on todellinen syy siihen, että investoinnit eivät suuntaudu näille alueille. Välttämätön johtopäätös on, että pääoman vapauttaminen johtaa pääoman pakoon tällaisilta vähemmän suotuisilta alueilta. Investointien väheneminen johtaa pidemmällä aikavälillä työpaikkojen katoamiseen ja kehityksen hidastumiseen.
Jos pääoman siirtoja ei olisi vapautettu, investoinnit olisi tehty sinne minne ne saattoi tehdä, siis maan rajojen sisälle. Esteet ihmisten, tavaroiden ja rahan liikkeille luovat suojatun alueen, jossa muualta tulevat siirtolaiset eivät voi laskea palkkoja, josta työväestö ei voi helposti muuttaa pois etsimään parempaa toimeentuloa muualta, ja jossa investointeja ei voi ohjata alueen ulkopuolelle. Halvemman työvoiman maiden kilpailuetu voidaan tasoittaa joko tulleilla tai devalvaatioilla. Devalvaatio on näistä menetelmistä parempi, koska se edistää alueen vientiteollisuutta, kun taas vastatullit yleensä heikentävät sitä. Nämä seikat antavat suojatulle alueelle tietyn kilpailuedun. Haittapuolena on korkeampi hintataso, joka johtuu tulleista tai devalvaatioista, sekä korkeampi verotus, jolla vientiteollisuuden tuotto jaetaan koko yhteisölle.
Esteiden poistuessa ja koko järjestelmän hakeutuessa uuteen tasapainoon suojatun alueen hintataso laskee, verotusta joudutaan laskemaan ja julkinen sektori velkaantuu, alueen omat investoinnit pakenevat paremmin tuottaville alueille, alueen oma tuottava teollisuus myydään ulkopuolisille, ja lopulta alueen työpaikat vähenevät. Keskipalkka saattaa hieman yllättävästi nousta. Nousukautena keskipalkkojen nousu on normaali ilmiö, taantumassa keskipalkkojen nousu saattaa tarkoittaa, että työpaikat vähentävät matalapalkkaissta tehtävistä: apuhenkilökuntaa vähennetään ja tuotantoa siirretään muualle.
Keskusta saa esteiden poistosta piristysruiskeen. Reuna-alue voi myös hyötyä muutoksista, mikäli keskusta tukee sitä rahallisesti, kuten maan sisällä yleensä tapahtuu ja kuten EU:ssa tapahtuu maissa, jotka saavat kehittämistukia, mutta jos reuna-alue oli suojattuna alueena saanut taloutensa toimimaan jotensakin hyvin, se luultavasti menettää esteiden poistuessa.
Tämä ilmiö ei johdu yhteisvaluutasta. Yhteisvaluutan käyttö poistaa maan keskuspankin mahdollisuudet vaikuttaa talouskriisiin muuttamalla rahan ulkoista arvoa tai peruskorkoa, mutta valuuttakurssien muutokset on joka tapauksessa rajattu kapeaan raamiin. Kehityksen syy on työvoiman ja pääoman liikkumisen vapaus, ja se tosiasia että on suotuisampia ja vähemmän suotuisia alueita. Vähemmän suotuisille alueille kehittyy niille parhaiten soveltuva talousrakenne, kuten energia-, metsä- tai kaivosteollisuutta. Tällaiset alkutuotannon ja siihen liittyvän teollisuuden alat tukipalveluineen työllistävät aiempaa pienemmän väestömäärän. Odotettavissa oleva lopputulos epäsuotuisilla alueilla on väestön maastamuutto toimeentulo-olosuhteiden huonontuessa, elleivät suotuisemmat alueet tue näitä heikompia alueita rahansiirroilla.
Väestön maastamuutto ei ole hyvä ratkaisu, koska kokemuksien mukaan se johtaa ongelmiin muuton kohdemaissa. Englannin EU-äänestys antaa tästä osviittaa, vaikka varsinaisia ongelmia maassa ei ole syntynytkään. Niitä silti pelättiin, jo pelko riittää.
Työvoiman siirtymisen vapaus helpottaa periaatteessa työpaikan löytämistä. Käytänössä tilanne saattaa olla toinen. Tietyillä alueilla tuotanto lisääntyy kasvaneiden markkinoiden ansiosta. Investoinnit kohdistuvat pääosin näille alueille ja niihin syntyy uusia työpaikkoja. Kysymys on lähinnä näiden työpaikkojen palkkatasosta.
Palkkataso määräytyy koko talousalueen vastaavien töiden palkkatason kautta ja se on yleensä korkeampi kuin niissä maissa, joista työntekijöitä siirtyy. Koska EU:ssa on köyhempiä ja rikkaampia maita, uusien työpaikkojen palkkataso saattaa helposti olla tyydyttävä vain köyhempien maiden asukkaille. Palkkataso voi olla yleistä palkkatasoa alempikin, mikäli työntekijöitä otetaan talousalueen ulkopuolisista, vielä koyhemmistä maista. Silloin ei enää tarkoiteta työvoiman vapaata siirtymistä yhteisön sisällä, vaan globalisaatiota yleensä.
Hyvin palkattuja työpaikkoja tietenkin myös syntyy. Työpaikkoja avautuu myös erikoistuneille asiantuntijoille. Erikoistuminen on periaatteessa helppoa, tarvitaan riittävää lahjakkuutta ja keskittymistä kapeaan alaan. Erikoistuneita asiantuntijoita syntyy alueilla, joissa on järjestetty syvällistä kyseisen alan koulutusta, joka perustuu alan uusimpaan tietoon. Tällaista koulutusta ei kannata järjestää alueilla, jossa asiantuntijoille ei löydy työtä. Kalliisti koulutetut asiantuntijat muuttaisivat valmistuttuaan toisaalle ja koulutuksesta aiheutuisi alueelle vain kuluja. Näin ollen, asiantuntijoiden työpaikat menevät luultavimmin suurista asutuskeskuksista tulleille, parhaiten koulutetuille hakijoille.
Investointien kannalta vähemmän houkuttelevien mutta taloudellisesti vielä hyvinvoivien alueiden ihmisille ei ole tarjolla työpaikkoja suotuisempien alueiden kasvukeskuksessa. Tarjolla on vain matalapalkkaisia aloja, joista kilpailevat koyhempien maiden asukkaat, tai erikoisasiantuntijoiden paikkoja, johon hakijalla ei ole pätevyyttä. Lääkäritkään eivät ole poikkeus tähän sääntöön: maasta toiseen muuttavat lääkärit muuttavat yleensä matalamman palkkatason maasta korkeamman palkkatason maahan. Muutto kannattaakin tehdä opiskelijana, jolloin saa koulutuksen muuton kohdemaassa ja voi kilpailla paikallisten kanssa tasavertaisesti.
Työpaikan hakijat eivät ole ainoat, joiden kannalta EU:n työvoiman vapaa siirtyminen on ongelmallista. Myös työvoiman siirtymisen kohdemaassa tilanne voidaa kokea ongelmallisena.
Englannin EU-äänestyksen taustalla oli puolalaisten työnhakijoiden muutto Englantiin. Puolalaiset löysivät töitä ja he olivat saaneet kolutuksen kotimaassaan. Englanti siis hyötyi näistä työntekijöistä, mutta yleinen mielipide oli toinen: Englanti äänesti eroa EU:sta. Englannin työttömyysluvut ovat EU:n keskitason alapuolella, joten maahan muuttajat eivät ainakaan radikaalisti heikentäneet kanta-asukkaiden työllisyyttä, mutta jokin ongelma työväestön muutossa syntyi.
Esimerkkinä reuna-alueongelmasta voidaan katsoa Suomen EU-taipaletta. Suomen EU-historia osoittaa, että pääomien liikkeiden vapaus on vaarallisempi kuin tuotteiden ja työvoiman liikkeiden vapaus.
EU:hun liittyminen jälkeen Suomessa koettiin yli kymmenen vuoden nousukausi vuosina 1995-2008. Nousukausi ei johtunut vain EU:hun liittymisestä. Lähtökohta oli syvä taantuma Suomessa vuosina 1991-1994. Lamaksi syventynyt taantuma ei pääosin johtunut kommunismin romahtamisesta Venäjällä vuonna 1990-91. Idänkauppa oli vähentynyt jo viisi vuotta. Se ei myöskään pääosin johtunut kansainvälisten korkojen noususta vuosina 1989-91. Laman tärkein syy oli, että Suomi hakeutui 1980-luvun alussa mukaan länsieurooppalaiseen integrointikehitykseen. 1980-luvun puolivälissä Suomessa vapautettiin pääoman liikkeet. Se kuului EU:n kolmeen vapauteen: vapaa kauppa maiden välillä, vapaat pääoman siirrot ja ihmisten vapaus muuttaa maasta toiseen. Kaupassa Suomella oli jo vapaakauppasopimus EFTA:ssa ja työvoima sai vapaasti liikkua Pohjoismaissa.
Kaksi EU:n vapautta oli jo olemassa, sitten vapautettiin rahoitusmarkkinat. Se johti lainamarkkinoiden ylikuumenemiseen. Vakaan markan politiikan seurauksena markka vahvistui liikaa. Pääomien vapaus ja vakaa raha kuuluivat EU:n tavoitteisiin. Seuraus oli 1990-luvun alun lama, EU-sopeutuksen alkuhinta.
Lama loppui vuoden 1991 devalvatioon ja vuonna 1992 alkaneeseen markan kellutukseen. Markan arvosta hävisi 40%. Vienti alkoi vetää ja devalvaatio auttoi vielä 2000-luvun alkupuolella. Nousukautta kiihdytti Nokian menestys, joka johtui GSM-puhelimien myynnistä varsinkin Kaukoidässä. Maa rikastui ja teollisuustuotanto kasvoi. Puhuttiin uudelleenteollistumisesta laman jälkeen. Vaikka tämä tapahtui EU-aikana, EU:hin liittymisellä ei ollut näihin asioihin muuta osuutta kuin vuosien 1993-94 laman synnyttäminen.
Nousukausi vuosina 1995-2008 ei mittareiden valossa ollut aivan niin hyvä kuin miltä se ehkä näytti. Vaihtotase oli positiivinen tänä aikana ja 1990-luvun alussa otettu velka pieneni, mutta monet taloudelliset mittarit olivat huonommat kuin 1980-luvun alussa. Säädellyn talouden aikaan valtion velka oli 10% kansantuotteesta, työttömyys oli 3-6% ja investointiaste oli paljon korkeampi, koska verotus kannusti kiinteisiin investointeihin. EU-aikana investointiaste laski ja investoinnit virtasivat Suomesta ulkomaille. Pitkällä ajalla siitä oli haittaa. Laman aikana otettua velkaa ei saatu kokonaan maksettua ja työttömyys jäi pysyvästi korkealle tasolle.
Suomen talous alkoi uudestaan heiketä öljyn hinnan kallistuessa. Palkkoja korotettiin USA:n pankkikriisistä alkaneen vuoden 2008 laman alla, mikä edelleen heikensi viennin kilpailukykyä. Nokia ajautui vaikeuksiin älypuhelinten tekniikassa ja paperin myyntihinta laski. Nämä seikat selittävät Suomen vuonna 2008 alkaneen taantuman. EU-jäsennyys ei ollut taantuman syy, sen sijaan EU-sopimus selittää miksi taantumasta ei noustu aiempaan tapaan devalvaation avulla. Nokian matkapuhelinbisneksen myynti ulkomaille ja tuotannon vähentäminen Suomessa oli yleistä globalisaation mukaista kehitystä.
Suomen tapauksessa näyttää olevan kyseessä maailman talouskehityksen vaikutukset, joihin ei enää voida vastata itsenäisen talouden keinoilla. Muissa EU:n reunamaissa syyt talousvaikeuksiin ovat erilaisia, mutta perustilanne niissäkin voi olla samanlainen: vaikeuksia syntyy eri syistä, mutta ongelma niistä tulee kun tehokkaita vastatoimia ei voida tehdä.
EU tietenkin oli vain vastaus suurempaan globalisaation haasteeseen. Varsinainen ongelma ei ole EU:n pienet epätäydellisyydet, vaan kysymys kuinka Eurooppa voi menestyä globalisaatiossa: globalisaatio ja vapaat markkinat on ainoa tie.
Messiaanisissa ajatusrakennelmissa on aina vain yksi oikea tie, jolta ei pidä poikketa sen enempää vasemmalle kuin oikeallekaan.
Ihmiset taas nykyään uskovat vapaisiin markkinoihin. Kun kommunismi romahti sitkeinkin markkinamekanismin vastustaja joutui myöntämään, ettei avoimia markkinoita parempaa järjestelmää ole keksitty. Sehän on matemaattisesti todistettu asia. Jokainen tuottaa sitä mitä parhaiten osaa ja markkinat määräävät hinnat. Lopputulos on optimaalinen.
Tai sitten ei ole.
Siirtomaavaltojen harjoittama kolmiokauppa oli hyvä esimerkki markkinoista, joissa kukin maa tuottaa sitä mitä parhaiten osaa ja jossa markkinat määräävät hinnat. Lopputulos oli vähemmän toivottava. Orjakauppakolmiossa eurooppalaiset myivät teollisuustarvikkeita ja aseita Afrikkaan. Näillä tavaroilla ja aseilla afrikkalaiset kuninkaat elivät makeasti ja myivät alamaisiaan ja naapurikansojen jäseniä orjiksi Amerikkaan. Amerikassa orjat raatoivat viljelyksillä ja tuottivat tupakkaa, sokeria ja puuvillaa eurooppalaisille. Yksinkertaistetussa versiossa Pohjois-Amerikka tislasi viinaa, myi sitä Afrikkaan ja osti orjia. Toinen kolmio oli Englannin Itä-Intian kauppa. Englantilaiset myivät vaatteita Intiaan. Intia tuotti oopiumia, joka myytiin Kiinaan ja saatiin puolet väestöstä narkomaaneiksi. Kiinasta vietiin silkkiä ja mausteita Eurooppaan.
Nämä eivät tietenkään olleet avoimia markkinoita, nehän olivat täysin säädeltyjä, mutta kolmiot toimivat markkinaperiaatteella: kukin tuotti taloudellisimmalla tavalla sitä missä oli paras. Amerikkalaisten täytyi käyttää orjia, koska orjatyöllä tuotanto oli halvinta. Eurooppalaisten täytyi myydä tuotteitaan, joten he tarvitsivat markkinoita. Aluksi ei keksitty mitä Intiassa voisi tuottaa, mutta oopiumia siellä saattoi viljellä. Kiinaan luotiin oopiummarkkinat. Kiinalaiset nousivat kapinaan, mutta se tukahdutettiin.
Ei kolmiokauppa taloudellisista syistä loppunut. Orjuus kiellettiin. Joskin USA:ssa Abraham Lincoln vapautti orjat Amerikan sisällissodan aikana vain heikentääkseen Etelävaltoja ja Kansasin osavaltion syntyaikojen polemiikki orjuutta vastaan johtui lähinnä siitä, että pientilalliset pelkäsivät suurien orjatilojen kilpailevan heidät markkinoilta, orjuuden päättyminen maailmassa johtui ennen kaikkea moraalisesta vastustuksesta. Orjuus oli ristiriidassa kristillisten arvojen kanssa. Oopiumin myyntiäkin rajoitettiin. Puhdas markkinaperiaate hylättiin: taloudellisin tuotantotapa ei ole oikea kriteeri. Markkinaperiaate ei johda optimaaliseen lopputulokseen.
Vapaita markkinoita, laissez faire -talouspolitiikkaa, kokeiltiin Ranskassa vähän aikaa 1700-luvulla. Se johti nälänhätään. 1800-luvun loppupuolella laissez faire -mallia kokeiltiin Englannissa. Se johti syklisiin nousu- ja laskukausiin, pahimmillaan talouden kupliin ja pörssiromahduksiin. Myös Irlannin nälänhätä 1800-luvulla kuului tämän politiikan seurauksiin. Lopulta laissez faire hylättiin ja talouspolitiikka päätyi johonkin sekoitukseen vapaista markkinoista ja protektionismista aina siihen asti kun uusliberalistit Margaret Thatcherin ja Ronald Reganin aikana pääsivät kokeilemaan uutta versiota laissez faire -mallista. Seuraus oli vuoden 2008 talouskriisi.
Vuoden 2008 kupla syntyi siitä, että pankit saivat suuret määrät halpakorkoista rahaa ja lainasivat sitä ihmisille ja yrityksille. Seurauksena oli asuntojen hinnannousu ja investointibuumi. Kupla ei kestä loputtomiin ja se päättyy romahdukseen. Keskuspanki voi synnyttää tällaisen kuplan laskemalla viitekorkoa liikaa, mutta yleensä varoo tekemästä niin. Raha voi tulla ulkomailta, jos pääoman siirrot on vapautettu. Esimerkiksi jos maan valuutta on yliarvostettu tai jonkun toisen maan valuutta on aliarvostettu, pankit saattavat saada halpoja lainoja ulkomailta. Kun valuuttojen kurssit muuttuvat, lainoista tulee kalliita ja seuraa romahdus.
Muitakin kuplan syntytapoja tiedetään. Tunnetut mekanismit voisi estää, mutta niin ei aina tehdä, koska se on valitun politiikan vastaista. Toiset mekanismit ovat uusia, eikä niihin ole varauduttu. Heilahteluja ei voi kokonaan estää. Niitä voi vain vaimentaa ohjaustoimilla. Laissez faire -markkinoiden kuplat ja taantumat johtuvat siitä, että keinot estää ja vaimentaa heilahteluja ovat riittämättömät.
Talousteorioita on useita eikä ole perusteita väittää, että jokin tietty malli olisi osoitettu parhaimmaksi. Voidaan vain sanoa, että eräät mallit on osoitettu erilaisin syin huonoiksi, kuten merkantilismi, laissez faire -kapitalismi ja kommunismi, mutta meitä talousteoria ei juuri nyt kiinnosta. Kiinnostavampi kysymys on, mitä globalisaatiolla yritetään saavuttaa.
Nykyisen globalisaation malli toimii jotenkin näin: Kehittyneet maat myyvät toisilleen tavaroita ja palveluita. Kehitysmaat myyvät raaka-aineita ja elintarvikkeita, pääosin kehittyneisiin maihin. Kehittyneissä maissa kehitetään tekniikkaa ja uusia tuotteita, mutta tavarat valmistetaan enenevässä määrin Kaakkois-Aasiassa. Lopputulos on, että kehittyneissä maissa työttömyys kasvaa ja ne velkaantuvat, kun taas kehitysmaissa käynnistetään kehitysprojekteja, mutta usein ne epäonnistuvat ja nekin maat velkaantuvat.
Kuka hyötyy tässä mallissa? Kolmiokaupassa hyötyivät siirtomaavallat ja jo siitä voi päätellä, että malli oli siirtomaavaltioiden suunnittelema. Nykyinen globalisaatiomalli johtaa useisiin ongelmiin kehittyneiden maiden valtioille. Hallitukset selittävät joutuvansa noudattamaa politiikkaa markkinavoimien vuoksi. Näin ollen malli hyödyttää markkinavoimia, lähinnä pörssejä ja investointipankkeja. Globaali media ajaa globalisaation asiaa. Media on yksityistä ja omistukseltaan varsin keskittynyttä: pankit omistavat talouden ja median. Kaatuvat pankit usein pelastetaan verovaroilla.
EU ajettiin läpi kansanäänestyksillä, mutta ihmisiä hyvin selvästi ohjailtiin äänestämään unioniin liittymisen puolesta. Taloudellisen integraation väitettiin olevan hyvä talouden kannalta. Asiallista keskustelua aiheesta ei sallittu. Yhdistymisen seurauksia oli kuulemma laskettu tarkkaan. Jos ne oli tarkkaan laskettu, kuinka tulos oli se mikä oli? Yhteisen valuutan ottaneista maista Kreikka ajautui pankkikriisiin ja Suomi pitkään taantumaan kun taas englantilaiset kyllästyivät maahanmuuttajiin ja äänestivät EU:sta lähtemisen puolesta.
Kuka omistaa pankit? Mikään taho ei omista kaikkia pankkeja. Pankit kilpailevat keskenään. Liike- ja säästöpankeilla on paljon pienomistajia, tosin taloudellista valtaa käyttävät suuromistajat.
Vaara pankkien vallasta on tiedetty kauan. Kommunistit kansallistivat pankit, mutta kansallistamisen vaara ei uhannut kansainvälisiä investointipankkeja. Ehkä oikeampi kysymys on kuka omistaa ja käyttää valtaa tietyissä kansainvälisissä investointipankeissa?
Kumpi on uskottavampaa? Globalisaation taustalta löytyy joukko ekonomisteja ja muutama valtionpäämies, joka uskoo näiden ekonomistien teorioihin, ja sattumalta näin valittu talouspolitiikka hyödyttää lähinnä investointipankkeja, tai että globalisaation taustalla ovat juuri ne tahot, jotka siitä hyötyvät.
Kyseessä ei välttämättä ole sama ryhmä kuin 1800-luvulla, silti vaikuttaa siltä, että nykyisen globalisaation ja talousalueiden yhdentymiskehityksen taustalla on jokin pankkeihin ja rahoittajiin kytkeytyvä taho. Globalisaatiolla on montakin tukijaa, mutta voimakkain taho näyttää olevan ns. kasvottomat investoijat tai epämääräiset taloudelliset voimat.
Kysymys huijataanko meitä edelleen jossain jää avoimeksi.