Israel ja siihen liittyvä tai siitä johtuva terrorismi on silti sivuseikka. Suuri trendi on globalisaatiota. Katsotaan sen piiristä joitakin aivan pieniä globaaleja kysymyksiä, kuten vaikka eläkeiän korotus. Sehän on, kuten mediasta ja mielipidevaikuttajilta tiedämme, välttämätöntä: Euroopan ja muidenkin kehittyneiden alueiden perusongelma on väestön vanheneminen. Kun väestö vanhenee, valtioilla ei jatkossa ole rahaa maksaa eläkkeitä ja kustantaa nykyisiä hyvinvointipalveluita.
Tämä kuulostaa hyvin loogiselta ja uskottavalta. Työpalkasta maksetaan veroa, jolla maksetaan eläkkeet. Sillä ei ole merkitystä maksaako eläkeveron työnantaja vai työntekijä. Eläkeverot tilitetään eläkesäätiöihin, jotka yrittävät investoida rahat tuottaviin kohteisiin. Eläkesäätiöt maksavat eläkkeet. Kukin sukupolvi maksaa todellisuudessa edeltävän sukupolven eläkkeitä. Järjestelmä toimii vain, jos eläkesäätiöihin jatkuvasti tulee riittävästi uutta rahaa eläkeveroista ja investointien tuotoista. Kun ihmiset elävät pidempään ja syntyvyys laskee, väestö vanhenee ja työikäisen väestön osuus pienenee. Työeläkkeistä ei kerry riittävästi rahaa eläkkeiden maksuun. Siis tulee nostaa eläkeikää, jotta työväestän suhde eläkkeen saajiin kasvaa, ja ottaa työikäisiä maahanmuuttajia, jotta työväestön määrä suurenee, tai nostaa työeläkkeen veroa.
Päätelmä kuulostaa loogiselta ja järkevältä, mutta sitä se ei ole.
Katsotaan asiaa tarkemmin yksinkertaisella esimerkillä. Ennen jollain teollisuuden tuotantolinjalla työskenteli vaikka kymmen henkilöä. Heidän palkastaan maksettiin kymmenen yksikköä eläkeveroa. Sitten linja automatisoitiin ja tarvittiin enää yksi henkilö. Oletetaan yksinkertaisuuden vuoksi, että palkat eivät nousseet. Nyt tämä tuotantolinja kerryttää eläkesäätiöitä vain yhdellä yksiköllä. Ne kymmenen aiempaa työntekijää ovat jo eläkkeellä. Yksi työntekijä maksaa kymmenen henkilön eläkkeet, siis rahaa ei riitä eläkkeisiin.
Jotain tässä on vikana. Ennen eläkkeisiin riitti rahaa, nyt ei riitä. Silti työn tuottavuus on noussut automatisaation seurauksena.
Oletetaan yksinkertaisuuden vuoksi, että tuotantolinja tuottaa saman kuin ennenkin ja valmistaa aivan samanlaisia tuotteita, mutta vähemmällä henkilökunnalla. Tuotannosta maksetaan vähemmän eläkeveroja. Mitä sille rahalle tapahtuu? Oletetaan edelleen, että se ei mene omistajien taskuun, vaan omistaja ottaa saman rahan kuin ennenkin. Johtaja saa varmaan enemmän bonuksia kuin ennen, mutta se ei ole suuri osa kadonneesta rahasta. Eläkeraha katoaa siihen, että tuotantolinjan valmistamien tuotteiden hinta on alempi kuin ennen. Raha jää nyt kuluttajan kukkaroon kun se ennen kerättiin eläkerahastoon.
Tuotteiden hinnan määräävät markkinat. Hinnan tulee olla samalla tasolla kuin kilpailijoiden tuotteiden hinta. Kuinka valtio voi kerätä saman eläkerahan kuin ennenkin?
Periaatteessa se on helppoa, mutta ei EU:ssa. Valtio voi verottaa tuotteita, mutta silloin ulkomailla tuotetuille vastaaville tuotteille täytyy asettaa tuontitulli. Vapaakauppa-alueella ei voi asettaa tulleja. Vaihtoehtoisesti yhden jäljelläolevan tuotantolinjan työntekijän eläkeveroa voidaan korottaa. Silloin palkkamenot kasvavat ja se heijastuu suoraan tuotteen hintaan. Teollisuuslaitos ajautuu konkurssiin, koska kilpailijoiden tuotteet ovat halvempia.
Eläkerahan loppuminen on siis vapaakaupan luoma ongelma. Ei tuotteen nykyään tarvitsisi olla sen halvempi kuin aiemmin: eläkerahat tulee kerätä, koska eläkeensaajat ovat jo ansainneet eläkkeensä. Automaatio paransi tuottavuutta enemmän kuin eläkeveron verran. Automaation ideana ei ollut päästä maksamasta eläkeveroja vaan aidosti tehostaa tuotantoa paremmalla tekniikalla. Ongelman synnytti kilpailu sellaisten tuottajien kanssa, jotka eivät maksa yhtä suuria eläkemaksuja.
Esimerkki on karkea, mutta toivottavasti selittää asian. Eläkepommin tärkein syy ei ole työtätekevän väestön osuuden pieneneminen, koska väestön vanhenemisen korvaa tekniikan paraneminen. Syy on vapaa kauppa, joka estää keräämästä eläkeveroja tuotteita verottamalla. Aivan sama syy estää keräämästä veroja hyvinvointivaltion ylläpitämiseen. Jos jossain on maa, jossa tuotanto on halvempaa, ja tuontitulleja tai devalvaatiota ei käytetä suojaamaan halpatuonnilta, tuotanto joko täytyy lopettaa, tai hinnat täytyy laskea kilpailukykyiselle tasolle.
Talous on nykyään paljon suurempi kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Työn tuottavuus on koko ajan kasvanut tekniikan kehittyessä. Jos kolmekymmentä vuotta sitten oli rahaa eläkkeisiin ja hyvinvointiin, niin nyt sitä uskoisi olevan enemmän. Väestö ikääntyy ja työväestön osuus pienenee, mutta työpaikkojen määrä on vähentynyt nopeammin kuin työväestön määrä ja työttömyys on kasvanut, ja silti tuotanto ei ole vähentynyt, se on kasvanut. Siis sama ja enemmän voidaan tuottaa pienemmällä määrällä ihmisiä kuin ennen.
Eläkkeiden rahoitusta ei voi ratkaista eläkeikää nostamalla, syntyvyyttä lisäämällä, eikä ottamalla maahan työntekijöitä ulkomailta, koska työpaikkojen määrä laskee. Jos työpaikkoja ei synny enempää, työnhakijoiden määrän kasvu lisää kilpailua työpaikoista. Kilpailu johtaa palkkojen laskuun. Se ei auta eläkkeiden rahoituksessa: jos työpaikkoja ei synny lisää ja palkat laskevat, verokertymä vain pienenee. Vanhenevan väestön hoitotyön tarvetta on, mutta julkinen sektori joutuu leikkaamaan sosiaalikuluja, joten työpaikkoja ei synny.
Ongelman ydin on siinä, että valtioiden tulot ovat pienentyneet noudatetun globalisaatiopolitiikan seurauksena. Valtioiden taloutta pönkittäneet monopolit purettiin, valtion yritykset yksityistettiin ja tullit poistettiin. Valtiot saavat rahansa enää vain veroista. Maan omia yrityksiä ei uskalla verottaa, koska kilpailevalle tuonnille ei voi asettaa vastaavia tuontitulleja. Yksityishenkilöitäkään ei uskalla verottaa paljon enempää kuin muissa maissa, koska hekin voivat muuttaa maasta. Pääomien sallittiin paeta maasta, jonka seurauksena investoinnit kotimaahan pienenivät ja työpaikat vähenivät. Se edelleen vähensi verokertymää. Kaiken kukkuraksi valtiot ovat ottaneet vastattavakseen yksityisten pankkien keinottelukuplien tappioita, koska pankkien kaatuminen johtaisi kuulemma vielä suurempiin ongelmiin – eikä siihen kuulemma ole muuta ratkaisua kuin pankin tappioiden korvaaminen valtion rahoista. Outoa, että muihin ongelmiin löytyy muitakin ratkaisuja. Kun tulot ovat näistä syistä pienentyneet, valtiot ovat ottaneet paljon ulkomaista velkaa ja maksavat korkoina varsin tuntuvia summia.
Kun kaikki yhdistää, ei ole mikään ihme, että rahaa ei näytä riittävän hyvinvointipalveluihin ja eläkkeiden maksuun. Tällä ei todellisuudessa ole paljoakaan tekemistä väestön ikärakenteen kanssa. Se on noudatetun talouspolitiikan tulosta.
Miksi on harjoitettu tällaista politiikkaa?
Mahdollinen syy on, että kaikilla mailla ei ole tätä ongelmaa. Globalisaatio ja yhdistymiskehitys kasvattaa keskuksia. Niihin syntyy uusia työpaikkoja ja ne voivat ottaa uusia työntekijöitä. Nämä uudet työpaikat vastaavat osin niitä, jotka katoavat reuna-alueilta. Jos näin on, puhutaan jo harhaanjohtamisesta. Puhutaan eläkkeiden rahoituksesta ja tarjotaan siihen toimimattomia ratkaisuja, mutta todellista syytä ongelmaan ei mainita.
Globalisaatiossa työpaikat katoavat tietyiltä alueilta ja niitä syntyy toisille alueille, mutta onneksi ihmiset on opetettu uskomaan kehitykseen. Kun teollisuus vei käsityöläisten työt, he löysivät uutta työtä teollisuudesta. Kun teollisuus nyt siirtää tuotannon Kaukoitään, uusia työpaikkoja uskotaan löytyvän palvelualoilta ja uudesta tekniikasta, esimerkiksi ohjelmistopuolelta, mutta teollistumisen ja globalisaation välillä on tiettyjä eroja. Teollisuuden työpaikat kasvoivat voimakkaasti samalla kun käsityöläisammatit katosivat, kyseessä oli teollistuminen, oli keksitty uusia tuotantomenetelmiä ja työntekijöitä tarvittiin tosiasiassa enemmän kuin aiemmin: naisetkin tarvittiin ansiotyöhön kodin ulkopuolelle. Globalisaatiossa näin ei ole. Ei ole keksitty uutta tuotantotapaa eikä lisää työväkeä tarvita, työpaikat vain siirtyvät halvemman työvoiman alueille.
Palvelusektori on esitetyistä ratkaisuista selvimmin huijausta. On totta, että palvelusektorin suhteellinen osuus kasvaa kaikissa kehittyneissä maissa, mutta se johtuu siitä että työpaikat vähenevät muilla sektoreilla. Yksityisen sektorin toimialat jaetaan alkutuotantoon, jalostusaloihin ja palvelualoihin. Jalostusalat ovat teollisuus ja rakentaminen. Alkutuotannon osuus työvoimasta pieneni jo silloin kun maanviljelys koneellistettiin. Teollisuus on automatisoinut, siirtänyt tehtaita ulkomaille ja ulkoistanut palveluita. Rakentaminen riippuu investoinneista ja vähenee jos teollisuus siirtää tuotantoa ulkomaille. Kun alkutuotannon ja jalostusalojen osuus pienenee, palvelualojen prosenttiosuus kasvaa.
Teollisuuden työpaikkojen määrä voi vähän aikaa kasvaa kehittyneissäkin maissa, mikäli jokin teollisuusala lähtee kasvuun uusien keksintyjen vuoksi, kuten esimerkiksi tietoliikennesektori Suomessa 1900-luvun lopulta 2000-luvun alkuun, mutta näidenkin alojen tuotanto lopulta siirtyy halvemman työvoiman maihin yleisen globalisaatiotrendin mukaisesti. Sen pystyi päättelemään trendeistä jo viisitoista vuotta ennen Nokian myyntiä.
Palvelut jaetaan ryhmiin, joita ovat liike-elämän palvelut, rahoitus- ja vakuutuspalvelut, kiinteistöpalvelut, sosiaali- ja terveydenhuoltopalvelut, matkailu- ja ravintopalvelut, huolto- ja ohjelmistopalvelut ym.
Kasvavista palvelualoista liike-elämän palvelut ovat paljolti niitä toimintoja, jotka teollisuus on ulkoistanut. Työpaikkojen määrä ei ole siitä lisääntynyt, työsuhteet vain ovat muuttuneet usein pätkätyöksi. Kiinteistöpalvelut on toinen kasvava palveluala, jossa aiemmin tehtyä työtä on siirretty palveluyrityksille. Nyt kiinteistöjä hoitavat isännöintiyritykset, ennen oli talonmiehet. Kolmas yksityisten palveluiden kasvava alue on sosiaali- ja terveyspalvelut. Se johtuu siitä, että kunnat ovat osin ulkoistaneet vanhustenhuoltoa ja muita toimintojaan. Nämä kasvavat palvelualat eivät ole tuoneet uusia työpaikkoja, entistä työtä on vain siirretty palveluihin ja toimintaa tehostamalla työpaikkoja on pikemminkin vähennetty kuin lisätty.
On palvelualoja, joissa kasvu on todellista, mutta työpaikat keskittyvät tietyille alueille. Liike-elämän palveluita on eniten siellä, missä on yritysten pääkonttoreita, sama pätee rahoitus- ja vakuutuspalveluihin. Matkailu- ja ravintopalveluita on eniten turistimaissa, eikä niitä helposti voi luoda alueille, joissa ei ole turistikohteita.
Palvelualojen osuus kasvaa, mutta palveluiden tuottavuus ei ole merkittävästi kasvanut. Sen sijaan teollisuuden tuottavuus on olennaisesti parantunut. Kun palveluiden osuus kasvaa, tuottavuuden kasvu hidastuu. Väestön ikääntyessä terveys- ja sosiaalipalveluiden tarve kasvaa, mutta niihin käytettävissä oleva raha ei kasva palvelualojen avulla. Näitä kehitysajatuksia kauimmin seuranneen USA:n valtion velka on yli 100% bruttokansantuotteesta. Samanlainen velkakehitys on myös Englannissa ja Ranskassa sekä Etelä-Euroopan turistimaissa, joissa palvelualojen osuus on suuri. Viimekädessä tämä johtuu palvelualojen heikommasta tuottavuudesta.
Tuonti maksetaan viennillä, tai kauppatase jää miinukselle. Voiko palvelusektori tasapainottaa kauppataseen? Ulkomaille myytäviä palveluita voidaan tuottaa missä maassa vain. Se on sekä etu että myös haitta. Etu on, että niitä voi tuottaa myös kotimaassa, haitta on että niitä voidaan tuottaa halvemmalla alemman palkkatason maassa. Tästä seuraa, että palveluvienti tuskin kasvaa kovin suureksi. Esimerkiksi Suomen palveluvienti muodostuu paljolti ulkomailta perityistä lisenssimaksuista, ohjelmistoista, laitteiden huollosta, sekä rakentamisesta ulkomailla. Palvelutase on hieman positiivisella ja sektori kasvaa hitaasti. Viennin leijonanosa on tavaravientiä ja tilanne tuskin muuttuu.
Toinen usein tarjottu menestystekijä on uusi tekniikka.
Lähtökohta on oikein, koska talouskasvu pääosin tulee uudesta tekniikasta. Johtopäätös on, että kehittyneiden maiden tulee panostaa koulutukseen ja tutkimukseen. Tämä johtopäätös ei välttämättä ole oikein. Lopputulos voi olla, että kehittyneet maat maksavat kehityskulut, mutta pidemmällä ajalla voiton saavat investoijat ja työllisyys paranee halvemman työvoiman maissa.
Se ei tapahdu heti. Uutta tekniikkaa kehittävät yritykset voivat myydä osaamistaan ja jonkin aikaa työllistää ihmisiä kehittyneissä maissa ennen kuin pystyvät siirtämään osaamisen ja tehtaat halvempiin maihin, mutta jos tuotteet ovat ostettavissa, niiden kehittämiseen tarvittava tekniikka on suhteellisen nopeasti kopioitavissa kehityskuluja halvemmalla tavalla. Uuden tekniikan kehittäminen vaatii koulutusta. Koulutuksen kopioiminen halvemman työvoiman maihin on hitaampaa, mutta ei sekään vie kuin pari vuosikymmentä.
Entisen itäblokin teknistä kehitystä hidastettiin kieltämällä uuden tekniikan vienti niihin maihin. Menetelmä toimi yllättävän hyvin, mutta enää sitä ei sovelleta. Tosin nykyäänkin tietyt tekniikat ovat vaikeasti kopioitavissa. Julkisin varoin kehitetyt ase- ja avaruustekniikat on suojattu rajoituksin ja vastaavien tekniikoiden kehittäminen on hyvin kallista. Menestystekijää tästä tuskin löytyy: puhtaasti taloudellisessa mielessä tällaisen tekniikan kehittäminen luultavasti ei ole kannattavaa. USA myy eniten asetekniikkaa, mutta luultavasti maksaa aseistaan enemmän kuin saa takaisin vientituloissa.
Ohjelmistotekniikka on suhteellisen halpaa ja kehitettävissä millä hyvänsä maantieteellisellä alueella. Ohjelmistosektorin palveluyrityksiä on syntynyt jonkin verran. Silti suuria toiveita ei tähänkään sektoriin tule asettaa.
Ohjelmistotekniikassa vaikuttaa hyvin erikoinen mekanismi: suurien ohjelmistojen kehitys on kallista, mutta tuotteiden monistettavuus voi painaa hinnan erittäin alhaiseksi, mikäli tuote myy hyvin. Suuriin myyntilukuihin päässyt ohjelmistoyritys voi ostaa uusia keksintöjä tehneet pienemmät yritykset ja tarjota niiden tuotteet osana omaa, yksikköhinnaltaan toiminnallisuuteen nähden hyvin halpaa tuotettaan. Käytännössä tällainen tuote on hyvin vaikea ylittää. Edes ilmaiseksi tarjottu kilpaileva tuote ei ohita sitä, koska vastaavaa laatua ja ylläpitoa ei voi tarjota ilmaiseksi. Ohjelmistojen monistettavuus johtaa siihen, että ala keskittyy. Pieniä nettiin perustuvia ohjelmistoyrityksiä tosin syntyy koko ajan, mutta jos yritys onnistuu, sen tuote ostetaan suurempaan yritykseen. Tässä mallissa kehitystyö tapahtuu pienissä yrityksissä, massatuotanto taas suuressa.
Myydyn pikkuyrityksen omistajat saavat hyvän korvauksen, mutta todellisiin kehityskustannuksiin tulee laskea myös epäonnistuneet yritykset sekä yritysten työntekijöiden koulutuskulut. Uuteen tekniikkaan panostamisen todelliset kustannukset voidaan laskea vain pitkän ajan kuluessa. Jos osoittautuu, että koulutukseen ja tutkimukseen panostaminen on johtanut muutaminen lupaavien yritysten syntymiseen, mutta nämä yritykset on myyty ulkomaille ja toiminta lakkautettu kotimaassa, niin kokonaishyöty saattaa olla odotettua paljon heikompi.
Tekniikan kehittämisessä suurten ja pienten maiden parhaat strategiat ovat erilaiset. Isolla maalla on enemmän tutkimusresursseja: rahaa, tutkimus- ja opetuslaitoksia sekä koulutettua työvoimaa. Keksintöjä syntyy enemmän. Se on etu uuden tekniikan luomisessa. Sen sijaan suurilla mailla teknisen pohjan muuttaminen vie kauan aikaa. Pieni maa pysyy kehityksessä mukana varsin hyvin ottamalla nopeasti käyttöön muualla kehitettyä tekniikkaa, panostamatta yhtä paljon uuden tekniikan kehittämiseen.
Vapaasta taloudesta väitetään tulevan taloudellista hyötyä. Katsotaan tätä väitettä tarkemmin.
EU perustuu tuotteiden, työvoiman ja pääoman vapaaseen liikkeeseen rajojen yli yhteisön sisällä. Niistä ensimmäinen tarkoittaa tullitonta kauppaa. Tullit eivät periaatteessa sen enempää nosta kuin laskekaan elintasoa, mikäli vienti ja tuonti ovat tasapainossa ja maat ovat tuotanto-olosuhteiltaan samanlaisia.
Esimerkkinä voi ajatella kahta maata A ja B. Kummassakin on valtio, kuluttajat ja vientiyritykset. Jos molemmat maat asettavat toisen maan tuotteille saman suuruisen tullin, molempien maiden valtiot keräävät saman suuruisen rahan. Tämä raha voi tulla toisen maan vientiyritykseltä, joka joutuu laskemaan tuotteittensa hintoja voidakseen myydä tullimuurin yli, tai raha voi tulla oman maan kuluttajilta, jotka ostavat tuotteen kalliimmalla. Jos maat ja tuotteet ovat samanlaisia, molemmissa maissa sama osa rahasta tulee toisen maan vientiyrityksiltä ja sama osa oman maan kuluttajilta. Valtio voi korvata tulleina keräämänsä summan laskemalla veroja maansa vientiyrityksiltä ja kuluttajilta. Jos valtiot tekevät näin ja vientiyritykset laskevat hintansa paikallisten kilpailijoiden hintojen tasolle, niin tullien käyttöönotto ei muuta mitään tullittomaan vaihtoehtoon nähden.
Tämä oli hyvin teoreettinen esimerkki. Maat eivät yleensä ole samassa asemassa ja eroja tullien ja tullittomuuden välillä syntyy.
Yksi realistinen tapaus on, että maan A vientiyritykset joutuvat laskemaan hintojaan, mikäli maa B asettaa niiden tuotteille tullin, koska muuten ne eivät voi myydä tuotteitaan, mutta jos maa A asettaa tullin maan B tuotteille, B:n vientiyritykset eivät laske hintojaan, koska ne voivat myydä tuotteensa muualle. Tällöin jos A asettaa tullin, sen omat kuluttajat maksavat tullin korkeampina hintoina. B:n tuote voisi olla esimerkiksi maaöljy. Yksittäisen ostajamaan asettama tulli maaöljylle ei muuta sen maailmanmarkkinahintaa, öljyn voi jopa jättää maahan odottamaan parempia aikoja. A:n tuote voisi olla esimerkiksi paperi. Paperilla on monta tuottajaa, ne joutuvat kilpailemaan keskenään, paperille ei ole varmoja vaihtoehtoisia markkinoita muualla, eikä metsää kannata jättää vanhenemaan. Tässä skenaariossa maan A kannattaa pyrkiä tullittomaan kauppaan, koska tullit haittaavat sen vientiä. A:n ei tässä skenaariossa tarvitse pyrkiä vapaaseen pääoman ja työvoiman siirtymiseen, vaikka kaupan esteet halutaankin poistaa.
Toisessa skenaariossa oletetaan, että A joutuu kilpailemaan matalamman kustannustason maan kanssa. Oletetaan, että maan B kustannustaso on alempi kuin maan A, kaupan tullit on poistettu, mutta pääoman ja työvoiman siirtymistä ei ole vapautettu. Tuotanto maassa B on halvempaa, siis B:n on helpompi myydä tuotteita A:han kuin A:n B:hen. A:n kauppatase B:n kanssa jää alijäämäiseksi. Jos A:lla on tämä ongelma tärkeiden vientimaiden, se joutuu devalvoimaan. Jonkin ajan päästä B seuraa omalla devalvoinnillaan, joka palauttaa todellisen kustannustasoeron. Tämäkin malli jotensakin toimii.
Kolmannessa skenaariossa maa A vie tullivapaalle alueelle enemmän kuin se sieltä tuo. Silloin tullittomaan alueeseen kuuluminen on eduksi maalle A. Saman logiikan mukaan tullittoman kaupan tulisi olla epäedullista maalle, joka tuo tullittomalta alueelta enemmän kuin vie sinne, mutta näin ei ole.
USA:n kauppatase on jatkuvasti alijäämäinen ja sen ulkomaanvelka kasvaa. Silti USA:ssa on voimakas lobby, joka kannattaa kaupan esteiden purkamista. USA ei siis toimi rationaalisesti, vaan pyrkii pitämään talouden pyörimässä ottamalla lisää lainaa, koska talouden hidastumisesta on haitallisia seurauksia. On selvää, että jos mukana on irrationaalisia pelaajia, mikään rationaalinen talousmalli ei anna oikeita ennusteita.
Katsotaan aluksi Adam Smithin vapaan kaupan perusskenaariota, tapausta, jossa tullittomuus tuo etua maille. Se on rationaalinen malli, joten se ei voi ennustaa oikein todellisessa maailmassa. Jos maassa A on kannattavampaa tuottaa tiettyjä tuotteita, vaikka omenoita, ja maassa B on kannattavampaa tuottaa toisia tuotteita, vaikka appelsiineja, A ja B erikoistuvat omiin tuotteisiinsa. Kokonaistuotanto tehdään edullisemmalla tavalla ja sekä A että B hyötyvät ratkaisusta. Tämä tilanne siis on tavoitteena. Se tarkoittaa, että molemmissa maissa tuotanto toisen maan erikoisaloilla loppuu taloudellisesti kannattamattomana, mutta onnekkaasti – molemmat maat keksivät tarpeellisen tuotteen, jota ne pystyivät kaikkein edullisimmin tuottamaan.
Kuten todettiin, alemman kustannustason maa pystyy helpommin myymään korkean kustannustason maahan ja kalliimpi maa joutuu keinotekoisesti hakemaan kilpailukykyä devalvaatiolla, mikäli pääomien ja työvoiman siirtoa ei ole vapautettu. Jos niin on tehty, niin investoinnit pyrkivät virtaamaan matalamman kustannustason maahan ja työvoima pyrkii virtaamaan korkeamman palkkatason maahan, mutta näitä siirtymiä säätelee se löytyykö työpaikkaa.