Vapaamuurarisalaliitto, osa 3

Pyhän Graalin legenda oli pohjana useille keskiaikaisille ritariromansseille. Ensimmäisen versio Perceval, le Conte du Graal kirjoitti Chrétien de Troyes vuosina 1180-90.    Runossa Perceval saa kutsun Kalastajakuninkaan hoviin ja hän näkee kulkueen, jossa kannetaan verinen keihäs, kyttilänjalka ja kauniisti koristeltu graali, tarjoiluvati. Percevalia on varoitettu sanomasta mitään. Hän siis on vaiti kulkueen käydessä oli. Parcevalin palattua kotilinnaansa ruma nainen syyttää häntä siitä, ettei hän kysynyt miksi keihäs oli verinen ja kenelle graali tarjoiltiin, koska se olisi parantanut haavoittuneen kuninkaan. Myöhemmin erakko kertoo, että Kalastajakuninkaan isä on haavoittunut penikseen, sen seurauksena kuninkaan johtama maa on tullut autioksi ja että isän ainoa ruoka on ehtoollisleipä.

Michael Baignent, Richard Leigh ja Henry Lincoln kirjassa The Holy Blood and the Holy Grail ehdottavat, että Percevalin näkemä rituaali on kabbalistinen Tiferet-initiaatio. Ajatus ei ole mahdoton. Tiferet, kabbalistisen elämänpuun kuudes sefirot, tarkoittaa Messiasta ja synnit lunastavaa uhria. Kristitty kabbala liittää Tiferetin Jeesukseen. Sefirot-järjestelmä esitellään Sefer HaBahir -kirjassa, joka painettiin ensimmäiseksi noin vuonna 1174, mutta kirja koostuu vanhemmista osista.

Juutalaisia oli alettu syyttää rituaalimurhista hieman ennen Percevalin kirjoittamista. Verinen keihäs, hopealautanen (graali) ja kuninkaan paraneminen voivat todella viitata kabbalistiseen uhritoimituksen, jonka tuloksena on Tikkun, maailman paraneminen syntien sovituksella. Eräässä Graalilegendan versiossa Perceval kuulee kysymyksen “Onko paikalla kristittyjä?”, mutta pysyy vaiti. Autioitunut kuningaskunta voisi hyvin tarkoittaa Luvattua maata.

Crétien de Troyesin lähtökohdat ovat varmasti kristillisiä: mikäli hän kulkueella todella tarkoitti juutalaisten kabbalistista riittiä, ehkä jopa rituaalimurhaa, niin kysymykset, jotka Percevalin olisi tullut kysyä, olisivat varmaankin osoittaneet kuninkaalle, että Jeesus on Messias ja Jeesus lunastaa synnit.

Chrétien de Troyesin runo oli vain romanssi kuningas Arthurista ja Pyöreän Pöydän ritareista. Vapaamuurarisalaliiton kannalta legendan teki tärkeäksi se, että vapaamuurarit ja Richard Wagnerin piiri niin innostuivat näistä legendoista. Kehitys johti natseihin.

Kauno- ja viihdekirjallisuuden ohella julkaistiin tietenkin myös varsinaisia salaliittokirjoja. Antisemitistinen klassikko nimeltä Siionin Viisaiden Pöytäkirjat käännettuun venäjästä englanniksi vuonna 1919, heti bolsheviikkivallankumouksen jälkeen. The Times -lehti osoitti dokumentin väärennökseksi vuonna 1921. Suuri osa tekstistä oli lainattu suoraan vuonna 1864 julkaistusta Maurice Jolyn kirjasta Dialogue aux Enfers entre Machiavel et Montesquieu. Anonyymin tiedottajan mukaan Pöytäkirjat väärensi Venäjän Ohrana. Tiedottaja antoi The Times -lehdelle kannettoman kopion Jolyn kirjasta, joka oli löydetty Ohranan kirjahyllystä – juuri sen kappaleen, mistä Pöytäkirjat oli plagioitu. Vuonna 1921 Prinsessa Radziwill tarkensi kirjoittajan ja kirjoitusvuoden: Pöytäkirjat kirjoitti vuonna 1904 lehtimies Matvei Golovinsky Ohranan johtajan Piotr Rachkovsky toimeksiannosta. Jolyn kirjan lisäksi Golovinsky oli plagioinut useita muitakin kirjoja.

Sittemmin on osoittautunut, että The Timesin pitkään kritiikittä hyväksytty versio Pöytäkirjojen historiasta ei ole aivan oikein.

Vuonna 1996 Yuri Begunov osoitti kielitieteellisin menetelmin, että Venäjällä kierrelleet erilaiset versiot Pöytäkirjoista pohjautuvat kahteen erilaiseen alkumuotoon, joista toinen on Sergei Niliuksen vuonna 1906 kirjana julkaiseman version pohjana ja toinen on Pavel Krusheranin vuosina 1902-3 Znamya-nimisessä sanomalehdessä julkaisema muoto. Muut versiot ovat näiden kahden kehitelmiä. Tämän tosiasian vahvisti, myös kielitieteellisin menetelmin, Cesare G. De Michelis vuonna 2004 kirjassaan The Non-Existent Manuscript. De Michelisin mukaan Krusheranin version venäjänkielessä on ukrainalaisia piirteitä.

Sergei Niliuksen versiossa on paljon materiaalia, joka on lähes identtistä Maurice Jolyn kirjan tekstin kanssa. Pavel Krusheranin versiossa on myös tekstiosia, jotka selvästi muistuttavat Jolyn kirjaa, mutta niitä on paljon vähemmän: alkupuolistossa noin 4% ja loppupuoliskossa noin 12%. Pöytäkirjojen teksissä on samankaltaisuuksia myös monien muiden romaanien tekstiin, mutta selvin yhtäläisyys löytyy Jolyn kirjaan.

Kahden eri lähtökohtaa olevan Pöytäkirjojen version olemassaolo tekee mahdolliseksi sovittaa useiden ihmisten oikeudessa tai julkaistussa materiaalissa antamat todistukset. Aiemmin todistukset vaikuttivat keskenään ristiriitaisilta, mutta ristiriitaa ei ole, koska toisissa puhutaan yhdestä ja toisissa toisesta Pöytäkirjojen versiosta. Kaikki alla mainitut todistukset ovat todellisia ja löydettävissä netistä.

Philip Petrovich Stepanov todisti oikeudessa, että oli saanut Protokollat vuonna 1895 Aleksei Nikolaevich Sukhotinilta.

Sergei Nilius kertoo kirjansa vuoden 1917 painoksen esipuheessa että oli saanut Pöytäkirjat Sukhotinilta, mutta kertoo myös, että Pöytäkirjat ovat Ensimmäisestä Sionistikongressista. Tässä on näennäinen sisäinen ristiriita, mutta sen voi selittää.

Alexandre du Chayla kertoo tavanneensa Niliuksen vuonna 1909. Kreivi du Chaya toteaa Niluksen kertoneen, ettei hän säilytä Pöytäkirjoja talossaan varkauden pelossa. Niiden sijaan Nilius näytti kahta muuta dokumenttia. Toinen oli ranskankielinen kirja, josta Nilius luki du Chayalle otteita. Tämän jälkeen Nilius näytti du Chayalle käsin kirjoitettua kirjasta, jossa oli useita käsialoja, mustetahra ja huonoa ranskaa. Tämän kirjasen Nilius kertoi saaneensa Ohranan Rachovskilta ja se olevan peräisin ranskalaisesta vapaamuurariloosista lisäten, että teksi on kopio.

Prinsessa Catharine Radziwill kertoi Pöytäkirjojen historiasta vuonna 1921 pitämässään yksityisluennossa. Hänen mukaansa Ohranan agentti Matvei Golovski näytti hänelle Pöytäkirjoja vuonna 1904. Radziwill kertoi, että dokumentti oli käsin kirjoitettu usealla käsialalla ja siinä oli mustetahra. Radziwill kertoi, että Pöytäkirjat kirjoitti vuosina 1904-5 Matvei Golovski esimiehensä Piotr Rachovskin käskystä. Toisaalta Radziwill kertoo nähneensä Pöytäkirjat ensimmäisen kerran vuonna 1897. Radziwillin todistuksen vahvistaa Radziwillin luona New Yorkissa asunut Henrietta Harblut.

Tunnettu kustantaja Menshikov kirjoitti, että eräs nainen tarjosi hänelle Pöytäkirjoja julkaistavaksi vuonna 1902.

Ei ole välttämätöntä syytä kiistää mitään näistä todistuksista. Todistukset eivät ole ristiriitaisia, vaan näennäinen ristiriitaisuus johtuu siitä, että Pöytäkirjoilla oli kaksi alkuperäisversioita. Se seikka, että Menshikov näki Pöytäkirjat vuonna 1902 ja ne Krushevan julkaisi ne vuonna 1903 ei suinkaan kumoa sitä, että Radziwillin mukaan Golovski kirjoitti Pöytäkirjat vuonna 1904-5. Radziwill tarkoittaa toista versiota, mutta kertoo myös nähneensä ensimmäisen version vuonna 1897.

Näiden lisäksi Yuri Begunov kertoo löytäneensä Ohranan arkistoista tiedon, jonka mukaan muuan Alfred Nossig oli läsnä Ensimmäisessä Sionistikongressissa Baselissa vuonna 1897 ja väitti, että siellä puhuttiin Pöytäkirjoista ranskankiellellä. Begunovin väite tällaisen arkistotiedon olemassaolosta on uskottava, vaikka netistä ei löydy Ohranan arkistoja. Nossig saattaa olla puhunut totta tai valehdellut, mutta Ohrana näyttää saaneen hänen kauttaan käsityksen siitä, että sionistit jotenkin liittyisivät Pöytäkirjoihin. Pöytäkirjoissa ei ole yhtään suoraa viittausta sionisteihin tai sionistien Palestiinasuunnitelmaan, mikä oli järjestön tärkein päämäärä. Protokollassa 21 tosin puhutaan omasta valtiosta, mutta juutalaisten kotimaan suunnitelmia oli jo ennen Ensimmäistä sionistikongressia.

Näistä todistuksista tapahtumien kulun voi päätellä.

Stepanovin todistuksen mukaan Sukhotinilla oli yksi versio Pöytäkirjoista vuonna 1895. Sukhotin oli saanut sen joltain naiselta vuonna 1895. Tämän naisen uskotaan olleen Pariisin teosofiapiireissä liikkunut Yuliana Glinka, eikä ole syytä epäillä tätä väitettä. Sukhotin antoi versionsa Pöytäkirjoista Niliukselle ja Stepanoville vuonna 1895. Stepanov painatti pienen määrän Pöytäkirjoja ja yksi niistä päätyi Tsaari Nikolai II:lle. Tsaari pyysi sisäasiainministeri Stolypiniä tarkistamaan dokumentin aitouden. Stolypinin tutkimuksen mukaan dokumentti oli väärennos: se oli laadittu Ranskassa 1870-luvulla antisemitistisissä piireissä. Tsaari kielsi väärennetyn dokumentin käytön propagandassa. Näin ollen Nilius ei saanut julkaista saamaansa dokumenttia heti.

Toinen versio ilmaantui vuonna 1902. Sitä tarjosi Menshikoville jokin nainen. Ei ole lainkaan selvää, että tämä nainen olisi ollut Yuliana Glinka. Menshikov ei julkaissut dokumenttia, joten sitä tarjottiin Krushevanille, joka julkaisi Pöytäkirjat äärioikeistolaisessa znamyja-sanomalehdessään vuosina 1902-3.

Seuraavina kahtena vuotena käytiin Venäjän ja Japanin välinen sota ja Venäjällä koettiin vuoden 1905 vallankumous. Nilius julkaisi saamansa version kirjansa liitteenä vuonna 1906. Luonnollisin selitys on, että sota ja vallankumous saivat tsaarin vakuuttuneeksi Pöytäkirjojen aitoudesta. Nilius sai luvan julkaista Pöytäkirjat ja hän sai apua Ohranan Rachovskilta.

Rachovskilla oli kopio aidoista ranskalaisten vapaamuurereiden dokumenteista ja hän lainasi sitä Niliukselle, joka näytti sitä du Chayalle. Nilius sai Rachkovskilta myös Maurice Jolyn Ranskan sensuurin kieltämän kirjan ja luki siitä otteita du Chayalle. Nilius ei näyttänyt du Chayalle Pöytäkirjoja, ne hän säilytti toisaalla.

Radziwill kertoi, että Golovski kirjoitti Pöytäkirjat vuonna 1904-5. Tämä tarkoittaa Niliuksen versiota. Itse versio oli olemassa aiemmin, mutta joku editoi sitä ja lisäsi kohtia Maurice Jolyn kirjasta. Kyseinen henkilö saattaa hyvin olla Ohranan Golovski. Editori oli todennäköisemmin Ohrana kuin Nilius.

Maurice Jolyn kirjaa pidetään huonosti peitettynä kritiikkinä Ranskan keisari Napoleon III:tta vastaan, mutta todellisuudessa kirja kritikoi Napoleon III:nnen taustalla vaikuttavaa salaseuraa. Napoleon III oli itse nuorempana karbonaari. Myöhemmin karbonaarit yrittivät salamurhata hänet. Napoleon III:nnen nostivat valtaan juuri ne vapaamuurariuteen ja karbonaareihin liittyvät salaseurat, jotka olivat Ohranan listalla, siis ranskalaiset misraimin ja memfisin riittejä noudattavat vallankumoukselliset loosit, Bavarian Valistuneiden ja Ranskan jakobiinien suorat seuraajat. Jolyn kirjan esipuheessa todetaan, että Joly ei ole kirjassa esitettävien ajatusten isä vaan ainoastaan editori ja ajatuksia olivat tietyissä piireissä tunnettuja.

Kuka sitten täydensikään Niliuksen saamaa versioita Pöytäkirjoista Jolyn kirjan kohdilla, olipa se Golovski tai jokin toinen, ei luultavasti katsonut varsinaisesti väärentävänsä tekstiä täydentäessään sitä Jolyn tekstillä. Alkuperäisessä versiossakin oli jonkin verran Joly tekstiä. Ohranan Rachovskille Jolyn kirja, Niliuksen saama versio Pöytäkirjoista, Krushevanin julkaisema versio Pöytäkirjoista, sekä Pariisin misraimloosista saadut vanhat dokumentit käsittelivät samaa salaseuraa: vasemmistolaista vallankumouksellista vapaamuurariutta.

Pöytäkirjoissa on Maurice Jolyn kirjan tekstiä, mutta sitä on paljon enemmän Niliuksen kuin Krushevanin versiossa. Luultava syy on se, että Ohrana lisäsi Niliuksen versioon tekstikohtia Jolyn kirjasta. Krushevanin versiossa toisaalta on suoria lainauksia Vanhasta testamentista, jotka Niliuksen versioista puuttuvat. Kielitieteellinen analyysi osoittaa, että tekstejä on ollut alunperin kaksi.

Begunovin mukaan Alfred Nossig oli kertonut Ohranalle, että Ensimmäisessä Sionistikongessissa vuonna 1897 oli keskusteltu Pöytäkirjoista ranskaksi. Nossigin tunnustus saattaa tarkoittaa, että Baselissa pidetyssä sionistikongressissa keskusteltiin sionismijärjestön perustajan Theodor Herzlin kirjasta Der Judenstaat, joka varhaisessa ranskankielisessä käännöksessä oli nimeltään Sionistien protokollat.

Sionistit saattoivat myös Baselissa vuonna 1897 keskustella ranskaksi Osman Beyin Baselissa vuonna 1873 julkaisemasta kirjasta: Le conquête du monde par les Juifs, jossa kuvaillaan juutalaisten ja vapaamuurarien salaliittoa. Vuonna 1882 Dresdenissä oli pidetty ensimmäinen antisemitistien kongressa ja Osman Beyn kirja kuului antisemitistien materiaaliin. Sionistien kannalta antisemitistien syytökset olivat tietyssä mielessä hyvä asia: ne lisäsivät juutalaisten muuttovalmiutta.

Ei ole perusteltua syytä väittää, että Nossig valehteli, mutta siitä ei voi päätellä, että Nossig tarkoittaa juuri sitä dokumenttia, joka nykyään tunnetaan Siionin Viisaiden Pöytäkirjoina. Ohranan mielestä kaikki tällaiset dokumenit olivat olennaisesti samoja.

Maininta Nossigista selittää sen, että Nilius vuoden 1917 esipuheessa kertoo toisaalta saaneensa Pöytäkirjat Sukhotinilta vuonna 1895 ja toisaalta, että ne olisi saatu vuoden 1897 sionistikongressista. Nilius on kuullut Rachovskilta Nossigin todistuksesta Ohranalle.

Prinsessa Radziwill ja Kreivi du Chaya näkivät Rachovskin hallussa olleita aitojen Misraim-vapaamuurariloosin dokumenttien kopioita, ilmeisesti samat mustetahraiset dokumentit. Kreivi myös kuuli Niliuksen suusta otteita Jolyn kirjasta.

Usein kerrottu Yuliana Glinkan osuus Pöytäkirjojen historiassa sopii aivan hyvin yllä kuvattuihin tapahtumiin. Glinka sai dokumentin jollain tavalla ennen vuotta 1895 ja toimitti sen ensin kenraali Orgeviskille, joka toimitti sen välittömästi esimiehelleen kenraali Cherevinille, joka kuoli vuonna 1896.

Prinsessa Radziwill oli Cherevinin hyvä ystävä, joten on aivan mahdollista, että Cherevan olisi näyttänyt Pöytäkirjoja Radziwillille vuonna 1897. Cherevin kuoli yllättäin ja Cherevinin hallussa ollut dokumentti katosi. On mahdollista, että Cherevin testamenttasi dokumentin Radziwillille, joka tuhosi sen – näin prinsessa itse asian kertoi. Ohrana olisi säilyttänyt toisen kopion arkistoissaan ja ehkä editoinut sitä.

Prinsessa Radziwill oli kiistanalainen henkilö: hän oli yrittänyt manipuloida Lordi Milneria ja Cecil Rhodesia ajatuksillaan brittiläisen imperiumin tulevaisuudesta ja väärentänyt Rhodesin nimen joihinkin dokumentteihin. Hänet tuomittiin väärennyksestä Etelä-Afrikassa. Milner ja Rhodes kuuluivat Englannin hallitsevaan eliittiin, jonka salaisiin toimiin historioitsija Carroll Quigley laskee Etelä-Afrikan tasavallan muodostamisen. Radziwill toimi siis hyvin vaikutusvaltaisen sisäpiirin parissa.

Kenraali Cherevinin kautta Yuliana Glinka ei siis päässyt minnekään. Glinkaa syytettiin väärin perustein erään loukkauskirjoituksen kirjoittajaksi – todellinen kirjoittaja oli Catherine Radziwillin ystävä. Glinka karkoitettiin asunnostaan ja hän joutui Orelin alueelle. Siellä hän tapasi Sukhotinin ja antoi Pöytäkirjat hänelle. Sukhotin antoi dokumentin Stepanoville ja Niliukselle. Tämä kaikki sopii hyvin tunnettuihin tosiasioihin.

Glinkan osuuden ainoa ongelmallinen kohta on se, joka kertoo kuinka hän sai Pöytäkirjat käsiinsä. Glinka asui Pariisissa, liikkui teosofiapiirissä ja vakoili Ohranalle. Tästä ollaan yhtä mieltä. Tarinan tavallisen muodon mukaan Glinka sai dokumentin juutalaiselta vapaamuurarilta nimeltä Joseph Schorst, joka olisi varastanut dokumentin Pariisin misraimloosista ja myynyt sen Glinkalle joskus 1880-luvulla.

Tämä osuus tarinassa ei kuulosta aivan oikealta. Misraim-riitin vapaamuurarius oli kuihtunut lähes olemattomiin. 1880-luvulla oli jäljellä vain yksi misraimloosi: Pariisin l’Arc-en-Ciel. Misraim-loosien jäsenet olivat pääosin katolisia, eivät juutalaisia. Myös memfisloosit olivat kuihtumassa: Pariisin kommuunin jälkeen Ranskan hallitus oli armahtanut entiset kapinalliset ja vapaamuurarit eivät enää halunneet toimia poliittisesti. Italian vapaussankari, karbonaari Garibaldi oli jo päättänyt yhdistää misraim- ja memfisriitit vuonna 1881 ja vuonna 1889 niin tapahtui. John Yarker oli jo aiemmin yhdistänyt misraim- ja memfisriitit Englannissa.

Riitti jatkui misraim-memfisriittinä, mutta se ei enää toiminut poliittisesti. O.T.O, joka tietyssä mielessä perustettiin Illuminatin jatkoksi, myös keskittyi okkultismiin eikä politiikkaan. Poliittinen vallankumouksellinen toiminta oli 1890-luvun alussa siirtynyt kommunistisiin salapuolueihin.

Jos Glinka sai jonkin dokumentin Pariisin misraimloosin jäseneltä, niin siinä tapauksessa dokumentti oli vanha ja kuvasi aikaa ennen Pariisin kommuunia. Ministeri Stolypinilla oli hyvät syyt pitää Pöytäkirjoja 1870-luvun tuotteena ja väärennyksenä.

Jostain Glinka varmasti sai sen dokumentin, jonka editoidun muodon Nilius lopulta julkaisi. Krushevin sai toisen hyvin samankaltaisen dokumentin, jota joku nainen oli aiemmin, vuonna 1902, tarjonnut Meshnikoville. Krushevin dokumentissa on viitteitä ukrainalaisesta alkuperästä. Tarinan mukaan Niliuksen version käänsi ranskasta Glinka. Glinka ei ollut ukrainalainen. Luultavasti Meshikov tapasi toisen naisen, Glinka olisi tarjonnut hänelle samaa dokumenttia kuin Sukhotinille.

Pöytäkirjoista oli siis kaksi eri versiota. Molemmissa on lainauksia Maurice Jolyn Dialogista, Niliuksen versiossa huomattavasti enemmän. Niliuksen versio oli Ohranan hallussa ja Nilius sai Ohranalta Jolyn kirjan kopion. Ohrana olisi siis voinut lisätä lainauksia Jolylta, mutta toinen Pöytäkirjojen versio ei ilmeisesti päätynyt Ohranan haltuun.

Epäselväksi jää kohta, jossa juutalainen Joseph Schorst varasti 1880-luvulla Pöytäkirjat Pariisin l’Arc-en-Ciel -loosista.

Pöytäkirjojen tekstissä on eräitä kohtia, joiden avulla Niliuksen version voi ajoittaa. Protokolla 9 viittaa metroon. Pariisin metron suunnitelmat laadittiin 1894, hyväksyttiin 1897 ja ensimmäinen linja oli toiminnassa vuonna 1900. Protokolla 10 viittaa Panaman kanavan skandaaliin, joka kulminoitui vuonna 1892. Skandaaliin sekaantunut Emile Loubert tuli Ranskan senaatin presidentiksi vuonna 1895. Protokolla 16 viittaa Leon Bourgeoisin objektiluentoihin, joista hän toistuvasti puhui vuosina 1890-96. Vuonna 1895 Bourgeois tuli Ranskan pääministeriksi. Pöytäkirja 20 varoittaa kultastandardista. Vuonna 1896 Venäjän talousministeri Sergei Witten teki rahauudistuksen, jossa sitoi ruplan kultaan. Joskin kirjoitusaika 1896-98 sopii näihin kohtiin parhaiten, vuosi 1895 ei ole suoraan ristiriidassa minkään seikan kanssa, koska asioita on valmisteltu ennen niiden julkistamista.

 

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.